12 oppituntia Euroopasta Elokuun 2017 versio

Pascal Fontaine

Mikä on EU:n perimmäinen tarkoitus? Miksi ja miten se perustettiin? Kuinka EU toimii? Mitä etua unionista on ollut kansalaisille, ja mitä uusia haasteita sen on ratkaistava?

Pystyykö EU kilpailemaan muiden suurten talouksien kanssa globalisoituneessa maailmassa ja samaan aikaan säilyttämään hyvinvointijärjestelmänsä? Miten maahanmuuttoa voi hallita? Mikä on Euroopan asema kansainvälisissä yhteyksissä tulevaisuudessa? Mihin EU:n rajat vedetään? Mikä on euron tulevaisuus?

EU-asiantuntija Pascal Fontaine tarkastelee näitä ja muita kysymyksiä tässä 12 oppituntia Euroopasta -kirjasen vuoden 2017 painoksessa. Pascal Fontaine on Jean Monnet’n entinen avustaja ja Pariisin Institut d’Études Politiques -laitoksen entinen professori.

Tässä julkaisussa esitetyt näkemykset ovat sen kirjoittajan eivätkä välttämättä edusta Euroopan komission virallista kantaa.

Sisällys

1. Euroopan unioni – miksi?
2. Kaksitoista historiallista askelta
3. EU:n laajentuminen ja naapurit
4. Miten Euroopan unioni toimii?
5. Mitä Euroopan unioni tekee?
6. Sisämarkkinat
7. Euro
8. Investoinnit ja kasvu sähköisessä taloudessa
9. EU:n kansalaisuus
10. Vapaa, turvallinen ja oikeuteen perustuva Eurooppa
11. EU:n asema maailmassa
12. Euroopan tulevaisuus
13. Euroopan yhdentymisen historia lyhyesti

EU:N TAVOITTEENA ON:

• turvata rauha unionin jäsenvaltioiden ja naapurivaltioiden välillä
• lisätä Euroopan maiden käytännön yhteistyötä
• varmistaa kansalaisten turvallisuus
• edistää taloudellista ja sosiaalista yhteenkuuluvuutta
• säilyttää eurooppalainen identiteetti ja maiden omat erityispiirteet globaalissa maailmassa
• edistää eurooppalaisten yhteisiä arvoja.

I. RAUHA

Ennen kuin Euroopan yhdentymisestä tuli todellinen poliittinen tavoite, yhdistynyt Eurooppa oli vain filosofien ja visionäärien unelma. Esimerkiksi Victor Hugo haaveili ”Euroopan yhdysvalloista”, jossa vaalittaisiin rauhaa ja humanistisia ihanteita. Unelman romuttivat hirvittävät sodat, jotka Euroopassa käytiin 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla.

Toisen maailmansodan jälkeen heräsi kuitenkin uusi toivo. Sodan aikaan totalitarismia vastustaneet ihmiset päättivät, että oli aika lopettaa kansojen välinen vihanpito Euroopassa ja luoda edellytykset kestävälle rauhalle. Vuosien 1945 ja 1950 välillä kourallinen rohkeita valtiomiehiä, heidän joukossaan Robert Schuman, Konrad Adenauer, Alcide De Gasperi ja Winston Churchill, alkoi johdattaa maitaan päättäväisesti kohti uutta aikakautta. Läntiseen Eurooppaan haluttiin luoda uudet, yhteiseen etuun pohjautuvat rakenteet. Niiden perustana olisivat sopimukset, joilla taattaisiin oikeusvaltioperiaatteen noudattaminen ja eri maiden tasavertaisuus.

Ranskan tuolloinen ulkoministeri Robert Schuman kehitti Jean Monnet’n alkuperäistä ajatusta ja teki 9. toukokuuta 1950 ehdotuksen Euroopan hiili- ja teräsyhteisön perustamisesta. Aiemmin keskenään sotaa käyneiden maiden hiili- ja terästuotanto asetettaisiin yhteisen hallintoelimen, niin kutsutun ”korkean viranomaisen”, alaisuuteen. Sodassa käytetyistä raaka-aineista tuli hyvin konkreettisesti sovinnon ja rauhan väline, ja tällä oli myös suuri symbolinen merkitys.

Nykyisin Euroopan unionin maissa vallitsee rauha, ja niitä hallitaan demokraattisesti oikeusvaltioperiaatetta ja perusoikeuksia kunnioittaen. Lisäksi entisen Jugoslavian maat, jotka sotivat keskenään vielä 1990-luvulla, ovat joko liittyneet EU:hun tai suunnittelevat liittymistä.

Rauhaa ei kuitenkaan koskaan tulisi pitää itsestäänselvyytenä. Viimeaikaisen taloudellisen ja yhteiskunnallisen kriisin myötä Euroopassa ovat nostaneet päätään populismi, ääriliikkeet ja nationalismi, jotka uhkaavat demokratiaa ja Euroopan yhdentymistä. Monet liikkeet suhtautuvat epäillen sekä kansallisiin että Euroopan tason instituutioihin. Jää nähtäväksi, voiko yhteisiin ratkaisuihin perustuva talouskasvu helpottaa näitä jännitteitä.

II. EUROOPPA JÄLLEEN YHTENÄISEKSI

Euroopan unioni kannusti Saksoja yhdistymään Berliinin muurin murruttua vuonna 1989. Kun Neuvostoliitto hajosi vuonna 1991, vuosikymmeniä rautaesiripun toisella puolella eläneet Keski- ja Itä-Euroopan maat olivat taas vapaita päättämään omasta kohtalostaan. Monet halusivat kuulua Euroopan demokraattisten maiden joukkoon. Kahdeksan niistä liittyi unioniin vuonna 2004, kaksi muuta vuonna 2007 ja Kroatia vuonna 2013. Myös Välimeren maat Kypros ja Malta ovat olleet jäseniä vuodesta 2004 lähtien.

EU:n laajentumisprosessi jatkuu edelleen. Seitsemän maata valmistautuu mahdolliseen tulevaan EU-jäsenyyteen. Euroopan vaikean taloudellisen tilanteen vuoksi on kuitenkin epätodennäköistä, että EU saa uusia jäsenvaltioita lähitulevaisuudessa.

Yhdistynyt kuningaskunta järjesti kesäkuussa 2016 kansanäänestyksen, jossa äänestäneiden enemmistö äänesti Euroopan unionista eroamisen puolesta.

Yhdistynyt kuningaskunta antoi Eurooppa-neuvostolle 29. maaliskuuta 2017 Euroopan unionista tehdyn sopimuksen 50 artiklan mukaisen ilmoituksen aikeestaan erota Euroopan unionista. Sopimuksen 50 artiklan nojalla käytävät neuvottelut EU:n ja Yhdistyneen kuningaskunnan välillä käynnistyivät 19. kesäkuuta 2017.

III. TURVALLISUUS

Turvallisuus on Euroopassa vakava huolenaihe vielä 2000-luvullakin.

Etelässä uskonnollinen fanaattisuus lisääntyy ja johtaa usein terrorismiin. Niin kutsutun ”Islamilaisen valtion” eli Daeshin Euroopassa tekemien terrori-iskujen seurauksena EU-maat ovat lisänneet keskinäistä tietojen ja tiedustelutietojen vaihtoa.

Idässä presidentti Vladimir Putinin johtama Venäjä pyrkii lisäämään vaikutusvaltaansa. Krimin liittäminen Venäjään vuonna 2014 ja Itä-Ukrainan sota ovat tuoneet konfliktit aivan EU:n rajalle. Etenkin Neuvostoliiton sorron kokeneet maat odottavat EU:lta solidaarisuutta Ukrainaa kohtaan.

Kansalaiset odottavat EU:lta tehokkaita toimia jäsenmaiden turvallisuuden varmistamiseksi. Sen on toimittava rakentavalla tavalla ulkorajojensa takana olevilla alueilla Balkanilla, Pohjois-Afrikassa, Kaukasuksella ja Lähi-idässä. Sen on myös suojeltava sotilaallista ja strategista etuaan tekemällä yhteistyötä liittolaistensa – erityisesti Nato-maiden – kanssa ja luomalla Euroopalle todellinen yhteinen turvallisuus- ja puolustuspolitiikka.

Sisäinen ja ulkoinen turvallisuus ovat saman kolikon kaksi eri puolta. Terrorismin ja järjestäytyneen rikollisuuden torjuminen edellyttää, että kaikkien EU-maiden poliisiviranomaiset tekevät tiivistä yhteistyötä. Turvapaikkapolitiikkaa ja maahanmuuttoa koskevien yhteisten eurooppalaisten ratkaisujen löytäminen on ollut EU:n asialistan kärjessä vuodesta 2015, jolloin Eurooppaan saapui ennennäkemätön määrä pakolaisia, jotka olivat paenneet sotia, diktatuureja ja nälkää.

Yksi uusista haasteista on luoda EU:sta ”vapauden, turvallisuuden ja oikeuden alue”, jossa kaikilla on yhtäläinen oikeussuoja. Se edellyttää läheistä yhteistyötä EU-maiden hallitusten välillä. Myös Europol eli Euroopan unionin lainvalvontayhteistyövirasto ja Eurojust, joka edistää EU-maiden syyttäjien, tuomareiden ja poliisien välistä yhteistyötä, voivat toimia aktiivisesti näissä pyrkimyksissä.

IV. TALOUDELLINEN JA SOSIAALINEN YHTEENKUULUVUUS

Euroopan unioni perustettiin tiettyjen poliittisten tavoitteiden saavuttamiseksi. Tavoitteisiin päätettiin pyrkiä taloudellisen yhteistyön kautta.

Eurooppalaisten maiden osuus maailman väestöstä on yhä pienempi. Maiden on siis vedettävä yhtä köyttä, jos ne haluavat varmistaa taloudellisen kasvun ja pystyä kilpailemaan muiden suurten maailmantalouksien kanssa. Mikään EU-maa ei ole tarpeeksi vahva vaikuttaakseen yksinään maailmantalouden poliittisiin päätöksiin. Jos eurooppalaiset yritykset haluavat saada mitta kaavaetua ja löytää uusia asiakkaita, ne tarvitsevat kotimaansa markkinoita laajemman toimintakentän. Euroopan sisämarkkinat ovat vastaus tähän tarpeeseen. EU pyrkii poistamaan kaupankäynnin esteitä ja vapauttamaan yritykset tarpeettomasta byrokratiasta, jotta voidaan varmistaa, että mahdollisimman moni ihminen hyötyisi Euroopan laajuisista yli 510 miljoonan kuluttajan markkinoista.

Euroopan laajuisen vapaan kilpailun vastapainoksi tarvitaan kuitenkin Euroopan laajuista solidaarisuutta. Se näkyy käytännön kädenojennuksina Euroopan kansalaisille: esimerkiksi tulvan tai muun luonnonkatastrofin sattuessa he saavat apua EU:n budjetista. Euroopan komissio on perustanut niin kutsuttuja rakennerahastoja, joiden kautta tuetaan EU-maiden keskus- ja alueviranomaisten pyrkimyksiä kaventaa kehityseroja Euroopan eri osien välillä. EU:n budjetista maksettavilla varoilla ja Euroopan investointipankin myöntämillä lainoilla tuetaan Euroopan liikenneinfrastruktuurin tehostamista, esimerkiksi moottoritie- ja suurnopeusraideverkostojen laajentamista. Näin parannetaan syrjäseutujen yhteyksiä ja edistetään Euroopan laajuista kauppaa.

Maailmanlaajuinen rahoituskriisi sai vuonna 2008 aikaan EU:n historian voimakkaimman talouden laskusuhdanteen. Hallitusten ja EU:n toimielinten oli toimittava nopeasti pankkien pelastamiseksi, ja EU antoi rahoitusapua taantumasta pahiten kärsineille maille. Irlannin, Portugalin, Espanjan ja Kyproksen tukiohjelmat onnistuivat tehtävässään ja ne onnistuttiin saattamaan päätökseen, useimmat niistä vuonna 2014. Usein tähän vaadittiin vaikeita kansallisia uudistuksia. Kreikalla oli suurempia ongelmia vaadittujen julkisen sektorin rakenneuudistusten toteuttamisessa. Maan julkista velkaa koskevien monimutkaisten neuvottelujen jälkeen kesällä 2015 päästiin uuteen yhteisymmärrykseen Kreikalta vaadituista uudistuksista.

Kreikan poikkeuksellisesta tilanteesta huolimatta yhteisvaluutta auttoi euroalueen suojaamisessa keinottelulta ja devalvoinnilta. EU ja sen jäsenmaat pyrkivät yhteistoimin vähentämään julkisen velan määrää. Tulevina vuosina Euroopan maiden haasteena on nousta taantumasta siten, että samalla syntyy uusia kestäviä työpaikkoja erityisesti digitaaliteknologian ja vihreän teknologian aloille.

V. EUROOPPALAINEN IDENTITEETTI JA OMIEN ERITYISPIIRTEIDEN SÄILYTTÄMINEN GLOBAALISSA MAAILMASSA

Euroopan jälkiteollisten yhteiskuntien toiminta on yhä monitahoisempaa. Elintaso on kasvanut jatkuvasti, mutta rikkaiden ja köyhien välillä on edelleen suuria eroja. Eroja voivat entisestään syventää monet tekijät, esimerkiksi talouden taantuma, teollisuustoiminnan siirtäminen toisiin maihin, väestön ikääntyminen ja julkisen talouden ongelmat. EU-maiden on tehtävä yhteistyötä näiden haasteiden ratkaisemiseksi.

Yhteistyö ei kuitenkaan tarkoita sitä, että eri maiden kulttuurien ja kielten ominaispiirteet unohdettaisiin. Monet EU:n toimet päinvastoin edistävät talouskasvua, joka perustuu alueellisiin erityispiirteisiin ja Euroopan perinteiden ja kulttuurien kirjoon – alueellisesta gastronomiasta turismiin ja taiteisiin. Digitaaliteknologia tukee kulttuurista monimuotoisuutta, sillä se tekee paikallisesti tuotettujen kulttuurituotteiden levityksestä teknisesti helpompaa.

Euroopan 65-vuotinen yhdentymiskehitys on osoittanut, että EU on kokonaisuutena enemmän kuin osiensa summa. EU:lla on paljon enemmän taloudellista, yhteiskunnallista, teknologista, kaupallista ja poliittista painoarvoa kuin sen jäsenmailla yksittäin. Yhdessä toimiminen tuottaa lisäarvoa, ja yksi yhteinen ääni kantaa kauemmas.

Muut maailmanpolitiikan suuret tekijät, kuten Kiina ja Yhdysvallat, pyrkivät vaikuttamaan maailmantalouden sääntöihin. Siksi on entistäkin tärkeämpää, että EU:n jäsenmaat toimivat yksissä tuumin säilyttääkseen vaikutusvaltansa kansainvälisissä yhteyksissä. Käytännössä tämä näkyy esimerkiksi EU:n roolissa kauppasääntöjä koskevissa maailmanlaajuisissa neuvotteluissa. EU-maat ovat sopineet monista kansalaisten arkeen liittyvistä periaatteista ja teknisistä säännöistä, mikä toimii mallina monille muille maailman maille. Maat ovat sopineet muun muassa hygienia- ja turvallisuusnormeista, uusiutuvien energianlähteiden käytön edistämisestä, elintarviketurvallisuuden ”ennalta varautumisen periaatteesta” ja uuteen teknologiaan liittyvistä eettisistä kysymyksistä. EU myös toimii edelleen eturintamassa ilmastonmuutoksen torjunnassa.

Eurooppalaiset arvot ovat nähtävissä ympäri maailman EU:n kehitysyhteistyön ja humanitaarisen avun muodossa.

Vanha sanonta ”yhteistyö on voimaa” pätee siis edelleen nyky-Euroopassa.

VI. ARVOT

EU puolustaa humaaneja ja edistyksellisiä arvoja. Se varmistaa, että ihmiskunta hyötyy koko maapallolla parhaillaan tapahtuvista muutoksista eikä joudu kärsimään niistä. Ihmisten tarpeisiin ei kyetä vastaamaan pelkästään markkinavoimien avulla tai yksittäisten maiden yksipuolisilla toimilla.

EU kannattaa sellaisia elämänarvoja ja sellaista yhteiskuntamallia, joita valtaosa sen kansalaisista kannattaa. Eurooppalaiset arvostavat rikasta arvoperintöään, johon kuuluvat vakaa usko ihmisoikeuksiin, yhteisvastuullisuus, vapaa yrittäjyys, varallisuuden oikeudenmukainen jakautuminen, ympäristönsuojelu, kulttuurien, kielten ja uskontojen moninaisuuden kunnioittaminen sekä perinteiden ja kehityksen tasapainottaminen.

Euroopan unionin oikeudellisesti sitovaa perusoikeuskirjaa koskeva julistus annettiin Nizzassa joulukuussa 2000. Perusoikeuskirjassa vahvistetaan EU-maiden ja niiden kansalaisten tunnustamat oikeudet. Yhteiset oikeudet ja arvot lisäävät yhteenkuuluvuutta eurooppalaisten välillä. Esimerkiksi kuolemantuomio on kielletty kaikissa EU-maissa.

• 1951: Kuusi Euroopan maata perustaa Euroopan hiili- ja teräsyhteisön (EHTY).
• 1957: Samat kuusi maata allekirjoittavat Rooman sopimukset, joilla perustetaan Euroopan talousyhteisö (ETY) ja Euroopan atomienergiayhteisö (Euratom).
• 1973: Yhteisöt laajenevat yhdeksän maan kokonaisuudeksi, joka tekee yhteistyötä yhä useammalla alalla.
• 1979: Pidetään Euroopan parlamentin ensimmäiset suorat vaalit.
• 1981: Ensimmäinen Välimeren maa liittyy yhteisöön.
• 1992: Euroopan sisämarkkinat toteutuvat.
• 1993: Maastrichtin sopimuksella perustetaan Euroopan unioni (EU).
• 2002: Euro otetaan käyttöön.
• 2004: EU:lla on 25 jäsenvaltiota. Määrä nousee 28:aan vuonna 2013.
• 2009: Lissabonin sopimus tulee voimaan muuttaen EU:n toimintatapoja.
• 2014: Lukuisat ehdokkaat tavoittelevat Euroopan komission puheenjohtajan paikkaa europarlamenttivaaleissa.
• 2015: Talous alkaa hiljalleen kasvaa 7 vuotta kestäneen maailmanlaajuisen kriisin ja euroalueen taloudellisen vakauttamisen jälkeen.

1. Toukokuun 9. päivänä 1950 annetussa Schumanin julistuksessa ehdotettiin Euroopan hiili- ja teräsyhteisön (EHTY) perustamista. EHTY:n perustamissopimus allekirjoitettiin 18. huhtikuuta 1951. Yhteisön perustamisen myötä kuusi maata (Alankomaat, Belgia, Italia, Luxemburg, Ranska ja Saksan liittotasavalta) sai yhteiset hiili- ja teräsmarkkinat. Toinen maailmansota oli juuri päättynyt, ja tavoitteena oli turvata rauha sodan voittajien ja häviäjien välillä Euroopassa. Maista tuli samanarvoisia kumppaneita, jotka toimivat yhdessä yhteisissä toimielimissä.
2. Seuraavaksi nämä kuusi maata päättivät perustaa Euroopan atomienergiayhteisön ja Euroopan talousyhteisön. Niiden perustamista koskevat Rooman sopimukset allekirjoitettiin 25. maaliskuuta 1957. Euroopan talousyhteisön yhteydessä haluttiin kehittää laajemmat yhteismarkkinat, joilla monenlaiset tavarat ja palvelut liikkuisivat. Kuuden maan väliset tullimaksut poistuivat kokonaan 1. heinäkuuta 1968. Myös eräitä yhteisiä politiikkoja, jotka koskivat erityisesti kauppaa ja maataloutta, alettiin harjoittaa 1960-luvulla.
3. Yhdentymishanke oli niin onnistunut, että myös Irlanti, Tanska ja Yhdistynyt kuningaskunta päättivät liittyä siihen. Ensimmäinen laajentuminen kuudesta yhdeksään jäsenmaahan toteutui vuonna 1973. Samaan aikaan aloitettiin yhteisen sosiaali- ja ympäristöpolitiikan harjoittaminen, ja vuonna 1975 perustettiin Euroopan aluekehitysrahasto.

1. Kesäkuussa 1979 otettiin ratkaiseva askel eteenpäin: Euroopan parlamentin jäsenet valittiin ensimmäistä kertaa suoralla kansanvaalilla. Vaalit pidetään viiden vuoden välein.
2. Kreikka liittyi yhteisöön vuonna 1981, ja vuonna 1986 vuorossa olivat Espanja ja Portugali. Tämä tapahtui näiden valtioiden diktatuurien romahdettua. Laajentuminen Etelä-Eurooppaan lisäsi alueellisten tukiohjelmien tarvetta.
3. Maailmanlaajuinen talouden taantuma 1980-luvun alkuvuosina synnytti ”europessimismin” aallon. Toiveikkuus nousi kuitenkin uudelleen vuonna 1985, kun Jacques Delorsin johtama Euroopan komissio julkaisi sisämarkkinoita koskevan valkoisen kirjan. Siinä hahmoteltiin aikataulu, jonka mukaan Euroopan sisämarkkinat saataisiin toimintakuntoon 1. tammikuuta 1993 mennessä. Tavoite kirjattiin Euroopan yhtenäisasiakirjaan, joka allekirjoitettiin helmikuussa 1986 ja tuli voimaan 1. heinäkuuta 1987.

4. Euroopan poliittinen kartta muuttui dramaattisesti Berliinin muurin murruttua vuonna 1989. Saksat yhdistyivät lokakuussa 1990, ja Keski- ja Itä-Euroopan maat alkoivat demokratisoitua päästyään Neuvostoliiton vallasta. Itse Neuvostoliiton olemassaolo päättyi joulukuussa 1991.

   Samaan aikaan jäsenvaltiot neuvottelivat uudesta sopimuksesta, jonka valtion- tai hallitusten päämiehet hyväksyivät Maastrichtissa joulukuussa 1991. Maastrichtin sopimuksessa yhteisön järjestelmään lisättiin hallitustenvälinen yhteistyö esimerkiksi ulkopolitiikan, oikeus- ja sisäasioiden aloilla, ja näin syntyi Euroopan unioni (EU). Sopimus tuli voimaan 1. marraskuuta 1993.

5. Vuonna 1995 EU:hun liittyi kolme uutta maata, Itävalta, Ruotsi ja Suomi, ja unionin jäsenmäärä nousi 15:een. Tuolloin Euroopalla oli jo vastassaan globalisaation kasvavat haasteet. Uusi teknologia ja internetin yleistyminen nykyaikaistivat talouden rakenteita synnyttäen kuitenkin myös sosiaalisia ja kulttuurisia jännitteitä.

   Samaan aikaan EU oli kehittämässä yhtä kunnianhimoisimmista hankkeistaan: se oli luomassa yhteistä valuuttaa, joka helpottaisi yritysten, kuluttajien ja matkailijoiden elämää. Euro otettiin käyttöön 1. tammikuuta 2002, ja se korvasi kansalliset rahayksiköt 12 EU-maassa, jotka muodostivat yhteisen euroalueen. Siitä lähtien euro on ollut yksi maailman tärkeimmistä valuutoista.

6. EU:n suurimman laajentumisen valmistelut aloitettiin 1990-luvun puolivälissä. Jäsenhakemukset saatiin entisiltä itäblokin mailta (Bulgaria, Puola, Romania, Slovakia, Tšekki ja Unkari), kolmelta Neuvostoliittoon kuuluneelta Baltian maalta (Latvia, Liettua ja Viro), yhdeltä entiseen Jugoslaviaan kuuluneelta maalta (Slovenia) ja kahdelta Välimeren maalta (Kypros ja Malta).

   EU otti mielellään vastaan tämän mahdollisuuden edistää Euroopan mantereen tasapainoa ja saattaa yhdentymisen tuomat edut myös näiden uusien demokratioiden saataville. Jäsenyysneuvottelut aloitettiin joulukuussa 1997, ja hakijamaista kymmenen liittyi EU:hun 1. toukokuuta 2004. Bulgaria ja Romania seurasivat niitä vuonna 2007. Kroatia liittyi unioniin vuonna 2013, jolloin EU-maiden lukumäärä nousi 28:aan.

7. Jotta laajentunut EU voisi vastata 2000-luvun monitahoisiin haasteisiin, se tarvitsi yksinkertaisemman ja tehokkaamman päätöksentekotavan. Uusia sääntöjä oli ehdotettu lokakuussa 2004 allekirjoitetussa EU:n perustuslakiluonnoksessa, jonka oli määrä korvata kaikki aiemmat sopimukset. Luonnos kuitenkin hylättiin Ranskan ja Alankomaiden kansanäänestyksissä vuonna 2005. Perustuslaki korvattiin tämän vuoksi Lissabonin sopimuksella, joka allekirjoitettiin 13. joulukuuta 2007 ja tuli voimaan 1. joulukuuta 2009. Sopimuksella muutettiin – mutta ei korvattu – aiempia sopimuksia, ja sillä otettiin käyttöön useimmat perustuslakiluonnokseen sisältyneistä muutoksista. Esimerkiksi Eurooppa-neuvosto sai sen myötä pysyvän puheenjohtajan, ja unioni sai ulkoasioiden ja turvallisuuspolitiikan korkean edustajan.

1. Toukokuussa 2014 järjestetyt Euroopan parlamentin vaalit merkitsivät muutosta EU:n institutionaalisissa käytännöissä: ensimmäistä kertaa puolueet asettivat ehdokkaita Euroopan komission puheenjohtajan tehtävään. Sen jälkeen Eurooppa-neuvosto nimitti Lissabonin sopimuksen mukaisesti tehtävään eniten ääniä saaneen puolueen ehdokkaan. Tämä ehdokas oli luxemburgilainen Jean-Claude Juncker Euroopan kansanpuolueesta. Junckerin hyväksyi Euroopan parlamentin laaja Eurooppa-myönteinen koalitio, johon kuului sosialistisia ja liberaaleja ryhmiä.

   Myös euroskeptiset puolueet olivat vuoden 2014 vaalien voittajia: ne saivat noin 100 paikkaa parlamentin 751 paikasta. Ne äänestävät usein EU:n toimielinten enemmistön poliittisen linjan vastaisesti, suhtautuvat skeptisesti EU:n yhdentymiseen ja vastustavat kovaäänisesti maahanmuuttoa.

2. Vuonna 2008 alkoi maailmanlaajuinen rahoitus- ja talouskriisi. Tämän seurauksena perustettiin uusia EU-rakenteita pankkien vakauden turvaamiseksi, julkisen velan vähentämiseksi ja jäsenvaltioiden – etenkin euromaiden – talouspolitiikan koordinoimiseksi. Rakenneuudistusten tekemiseksi ja julkisen talouden parantamiseksi tehty työ on alkanut vuosien jälkeen luoda uutta talouskasvua.

   Euroalueen talouspolitiikkaa vahvistetaan komission ja neuvoston johdolla. Niillä on nyt käytössään oikeudelliset välineet, joilla panna täytäntöön julkisen talouden vakauden turvaamiseen pyrkivät jäsenvaltioiden sopimukset. Euroopan keskuspankki kasvattaa maksuvalmiuttaan ja pitää korkotason alhaisena. Lisäksi EU edistää investointien tekemistä, erityisesti julkisen ja yksityisen sektorin kumppanuuksissa, strategisten investointien rahastonsa avulla.

• Euroopan unioniin voivat liittyä kaikki sellaiset Euroopan maat, jotka täyttävät jäsenyydelle asetetut demokraattiset, poliittiset ja taloudelliset kriteerit.
• EU:n jäsenmäärä on kasvanut vähitellen laajentumisten myötä kuudesta 28:aan. Vuonna 2017 kuusi Balkanin maata sekä Turkki neuvottelivat jäsenyydestä tai valmistautuivat jäsenyyteen.
• Uuden jäsenvaltion liittymissopimukselle on saatava aina kaikkien jäsenvaltioiden yksimielinen hyväksyntä. Lisäksi EU:n on aina ennen uutta laajentumista arvioitava, pystyykö se ottamaan vastaan uusia jäseniä ja pystyvätkö toimielimet edelleen toimimaan tehokkaasti.
• Vaalikaudella 2014–2019 unioniin ei oteta uusia jäsenvaltioita, sillä se aikoo jatkaa keskittymistä talouskasvuun.
• EU:n naapuruuspolitiikalla on vastassaan suurin haaste sitten kylmän sodan: Venäjän politiikka, joka kärjistyi Krimin laittomaan liittämiseen vuonna 2014, on luonut diplomaattisia ja sotilaallisia jännitteitä. Lähi-idässä ääriryhmien terroriteot Syyriassa ja Irakissa ovat suora hyökkäys eurooppalaisia perusarvoja ja etuja vastaan. Tältä alueelta lähteneet yli miljoona pakolaista ovat Euroopalle pitkäaikainen poliittinen ja humanitaarinen haaste.

I. JÄSENYYDEN EHDOT

a) Lakisääteiset vaatimukset

Euroopan poliittinen ja taloudellinen yhdentymisprosessi on aina ollut avoin kaikille sellaisille Euroopan maille, jotka ovat valmiita allekirjoittamaan perussopimukset ja omaksumaan EU:n lainsäädännön kokonaisuudessaan. Lissabonin sopimuksen (49 artikla) mukaan jokainen Euroopan valtio, joka noudattaa vapauden, demokratian, ihmisoikeuksien ja perusvapauksien sekä oikeusvaltion periaatteita, voi hakea EU:n jäsenyyttä.

b) Kööpenhaminan kriteerit

Kun entiset kommunistimaat olivat esittäneet hakemuksensa liittyä unioniin, Eurooppa-neuvosto vahvisti vuonna 1993 kolme kriteeriä, jotka maiden olisi täytettävä ennen jäsenyyden toteutumista. Uusilla jäsenvaltioilla on liittymiseensä mennessä oltava

• vakaat instituutiot, jotka takaavat demokratian ja oikeusvaltioperiaatteen toteutumisen, ihmisoikeudet sekä vähemmistöjen suojelun ja näiden oikeuksien kunnioittamisen
• toimiva markkinatalous ja edellytykset selviytyä kilpailupaineesta ja markkinavoimien paineesta unionissa
• valmiudet noudattaa jäsenyysvelvoitteita ja tukea unionin kaikkia tavoitteita. Niiden julkishallinnon on kyettävä soveltamaan ja hallinnoimaan EU:n lainsäädäntöä käytännössä.

c) Liittymisprosessi

Jäsenyyttä koskevat neuvottelut eli liittymisneuvottelut käydään kunkin ehdokasmaan ja EU:n edustajana toimivan Euroopan komission välillä. Kun neuvottelut on saatu päätökseen, maa pääsee EU:n jäseneksi vain, jos neuvostossa kokoontuvat jäsenvaltioiden edustajat puoltavat jäsenyyttä yksimielisesti. Myös Euroopan parlamentin on puollettava jäsenyyttä ehdottomalla enemmistöllä. Sen jälkeen jäsenvaltiot ja ehdokasmaa ratifioivat liittymissopimuksen omia perustuslaillisia menettelyjään noudattaen.

Ehdokasmaat saavat EU:lta neuvotteluaikana yleensä liittymistä edeltävää rahoitustukea, jotta niiden on helpompi kuroa umpeen taloudellista kehityseroa. Ne solmivat EU:n kanssayleensä myös vakaus- ja assosiaatiosopimuksen. Sopimusten mukaisesti EU seuraa taloudellisia ja hallinnollisia uudistuksia, joita ehdokasmaiden on toteutettava, jotta ne täyttäisivät EU-jäsenyyden ehdot.

II. MAANOSAN YHDISTÄMINEN

a) 28 jäsenvaltion unioni

Eurooppa-neuvosto päätti joulukuussa 2002 Kööpenhaminassa yhdestä merkittävimmistä askelista Euroopan yhdentymisen historiassa. Kutsuessaan 12 uutta maata jäsenikseen EU ei vain kasvattanut pinta-alaansa ja väkilukuaan, vaan lopetti samalla vuodesta 1945 lähtien vallinneen mantereen kahtiajaon. Monet Euroopan maat, jotka eivät vuosikymmeniin olleet voineet toimia vapaina demokratioina, palasivat nyt demokraattisten kansojen joukkoon. Latvia, Liettua, Puola, Slovakia, Slovenia, Tšekki, Unkari ja Viro liittyivät unioniin vuonna 2004 yhtä aikaa Kyproksen ja Maltan kanssa. Bulgaria ja Romania seurasivat niitä vuonna 2007. Kroatia liittyi joukkoon mukaan hakiessaan jäsenyyttä vuonna 2003 ja liittyessään lopulta unioniin vuonna 2013.

b) Käynnissä olevat neuvottelut

Turkki, joka on Naton jäsen ja jolla on ollut assosiaatiosopimus EU:n kanssa jo kauan, haki unionin jäsenyyttä vuonna 1987. Turkin maantieteellinen sijainti ja poliittinen historia saivat EU:n epäröimään pitkään, ennen kuin se hyväksyi hakemuksen. Liittymisneuvottelut aloitettiin lopulta lokakuussa 2005. Jotkin EU-maat ovatkin epäilleet, ettei Turkista koskaan tule Euroopan unionin jäsentä tai ettei siitä edes pitäisi tulla. Ne ovat ehdottaneet vaihtoehtoisia järjestelyjä, niin kutsuttua ”etuoikeutettua kumppanuutta”. Neuvottelut saivat uutta puhtia vuonna 2015, kun Turkki suostui auttamaan EU:ta hillitsemään unionin alueelle Turkin kautta kulkevien pakolaisten määrää. EU aikoo edelleen toimia vertailupisteenä Turkilta vaadituille poliittisille uudistuksille ja perusoikeuksille. EU pitää kiinni siitä, että näiden arvojen kunnioittaminen on liittymisen edellytys, josta ei neuvotella.

Länsi-Balkanin maat, joista useimmat kuuluivat aiemmin Jugoslaviaan, näkevät EU:ssa keinon vauhdittaa taloutensa rakenneuudistusta, parantaa etnisten ja uskonnollisten sotien runtelemia keskinäisiä suhteitaan ja lujittaa demokraattisia instituutioitaan. EU on myöntänyt ehdokasmaan aseman Albanialle, entiselle Jugoslavian tasavallalle Makedonialle, Montenegrolle ja Serbialle. Bosnia ja Hertsegovina jätti liittymishakemuksen vuonna 2016. Kosovo (tämä nimitys ei vaikuta asemaa koskeviin kantoihin, ja se on YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselman 1244 ja Kansainvälisen tuomioistuimen Kosovon itsenäisyysjulistuksesta antaman lausunnon mukainen.) julistautui itsenäiseksi vuonna 2008, ja myös siitä voisi tulla ehdokasmaa, kunhan sen tulevaisuutta koskevat neuvottelut on saatettu päätökseen.

Viralliset liittymisneuvottelut on aloitettu Montenegron ja Serbian kanssa.

Rahoituskriisin kouriin vuonna 2008 joutunut Islanti haki EU-jäsenyyttä vuonna 2009. Vuonna 2013 liittymisneuvottelut keskeytettiin maan itsensä pyynnöstä. Islantilaisten kiinnostus EU-jäsenyyteen vaimeni maan talouden käännyttyä nousuun.

Jean-Claude Juncker ilmoitti Euroopan parlamentissa vuonna 2014 pitämässään virkaanastujaispuheessa, että unioniin ei liittyisi uusia jäseniä hänen vuonna 2019 loppuvan puheenjohtajakautensa aikana.

III. MITEN SUUREKSI EU VOI LAAJENTUA?

a) Maantieteelliset rajat

EU:n tulevaisuutta käsittelevä julkinen keskusteltu osoittaa useimpien EU-maiden kansalaisten olevan huolissaan siitä, mihin EU:n rajat tulisi vakiinnuttaa. Myös eurooppalaisen identiteetin sisällöstä ollaan epävarmoja. Näihin kysymyksiin ei ole yksinkertaista vastausta – etenkään kun jokaisella maalla on tietty näkemys omista geopoliittisista ja taloudellisista eduistaan. Baltian maat ja Puola ovat suhtautuneet myönteisesti siihen, että Ukraina liittyisi EU:hun. Ukrainan ja Venäjän konfliktin, joka kärjistyi Krimin liittämiseen Venäjään, luomat geopoliittiset jännitteet ovat kuitenkin tehneet EU-jäsenyydestä epätodennäköistä. Lisäksi Moldovan strateginen sijainti korostaa länsimaiden ja omia alueellisia tavoitteitaan ajavan Venäjän välisiä jännitteitä.

Toisaalta Norja, Sveitsi ja Liechtenstein eivät ole EU:n jäseniä, vaikka ne täyttävätkin jäsenyysehdot, sillä julkinen mielipide on niissä tällä hetkellä liittymistä vastaan.

EU-maissa julkinen mielipide unionin lopullisten rajojen suhteen on jakautunut. Jos sovellettaisiin pelkästään maantieteellisiä perusteita eikä demokraattisia arvoja otettaisi huomioon, EU voisi Euroopan neuvoston (joka ei ole EU:n elin) tapaan laajentua 47 jäsenvaltion yhteisöksi.

Järkevä lähestymistapa on todeta, että mikä tahansa Euroopan maa voi hakea EU-jäsenyyttä, kunhan se on valmis omaksumaan EU:n lainsäädännön kokonaisuudessaan ja ottamaan käyttöön euron. Euroopan yhdentymisprosessi on jatkunut vuodesta 1950, ja yritykset vakiinnuttaa EU:n rajat lopullisesti johonkin kohtaan olisivat tämän prosessin vastaisia.

b) Naapuruuspolitiikka

Vuosien 2004 ja 2007 laajentumiset siirsivät EU:n rajoja kauemmas itään ja etelään ja herättivät kysymyksen, kuinka EU:n pitäisi hoitaa suhteita uusiin naapureihinsa. Vakaus ja turvallisuus eivät aina ole itsestäänselvyyksiä unionin ulkorajojen takaisilla alueilla, ja EU halusi pyrkiä välttämään uusien jakolinjojen syntymisen unionin ja sen naapurialueiden välille. EU:n oli toimittava tiiviimmin esiin nousseiden turvallisuusuhkien – esimerkiksi laittoman maahanmuuton, energian toimitushäiriöiden, ympäristön pilaantumisen, valtioiden rajat ylittävän järjestäytyneen rikollisuuden ja terrorismin – torjumiseksi. Tämän vuoksi EU loi uuden naapuruuspolitiikan, jonka piiriin kuuluvat unionin suhteet itäisiin ja kaakossa sijaitseviin naapurimaihin (Armenia, Azerbaidžan, Georgia, Moldova, Ukraina ja Valko-Venäjä) sekä etelässä oleviin naapureihin (Algeria, Egypti, Israel, Jordania, Libanon, Libya, Marokko, miehitetty palestiinalaisalue, Syyria ja Tunisia).

Vuodesta 2004 lähtien lähes kaikki nämä maat ovat tehneet EU:n kanssa kahdenväliset kumppanuus- ja yhteistyösopimukset tai assosiaatiosopimukset, joiden myötä ne ovat sitoutuneet kunnioittamaan yhteisiä arvoja (kuten demokratiaa, ihmisoikeuksia ja oikeusvaltioperiaatetta), edistämään markkinataloutta ja kestävää kehitystä ja vähentämään köyhyyttä. EU puolestaan tarjoaa maille rahoitustukea, teknistä ja makrotaloudellista apua sekä muuta apua niiden kehityksen vauhdittamiseksi. Se on myös helpottanut näiden maiden kansalaisten viisumin saantia EU:hun.

Viimeaikaiset geopoliittiset tapahtumat ovat kuitenkin muuttaneet tilannetta olennaisesti.

Idässä Ukrainan autoritaarisen hallituksen kaatuminen johti toukokuussa 2014 länsimielisemmän Petro Porošenkon valitsemiseen presidentiksi. Tämän seurauksena Ukraina ja EU allekirjoittivat assosiaatiosopimuksen syyskuussa 2014. Vaikea taloudellinen tilanne sekä Ukrainan joukkojen ja Venäjän tukemien separatistiryhmien väliset sotilaalliset yhteenotot ovat saattaneet maan erittäin vaikeaan tilanteeseen, joka ei kuitenkaan estä sitä tiivistämästä suhteitaan EU:hun. Vuosien 2014 ja 2015 välillä EU myönsi Ukrainalle yli 7 miljardia euroa rahoitusapua poliittisia ja demokraattisia uudistuksia varten.

Vuoden 2011 ”arabikevät” muutti merkittävästi Välimeren etelärannikon ja Lähi-idän poliittista tilannetta. Valta vaihtui Tunisiassa ja Egyptissä, Syyriassa puhkesi sisällissota, Gaddafin hallinnon kaataminen aiheutti kaaoksen Libyassa, ja lisäksi perustettiin niin kutsuttu ”Islamilainen valtio” eli Daesh, joka on ottanut terroritekojen avulla hallintaansa laajoja alueita Syyriasta ja Irakista.

Jotkin EU-maat kuuluvat Daeshia vastaan taistelevaan sotilaalliseen liittoumaan. EU:hun virtaa Syyriasta, Afrikan sarvesta ja Saharan eteläpuolisesta Afrikasta muuttajia, jotka pakenevat sotaa, uskonnollista vainoa ja taloudellista ahdinkoa. Vuonna 2015 noin miljoona ihmistä yritti ylittää Välimeren Libyan tai Turkin rannikolta käsin rikollisten ihmissalakuljettajien veneissä. Tämä humanitaarinen katastrofi on pakottanut EU:n tarkistamaan yhteistä turvapaikka- ja maahanmuuttopolitiikkaansa (ks. luku 10).

• Euroopan parlamentti, joka edustaa EU:n kansalaisia, jakaa lainsäädäntö- ja budjettivallan neuvoston kanssa.
• EU-maiden valtion- ja hallitusten päämiehet kokoontuvat Eurooppa-neuvostoon päättämään EU:n yleisistä poliittisista linjauksista ja erityisen keskeisistä kysymyksistä.
• EU-maiden ministereistä koostuva neuvosto kokoontuu säännöllisesti tekemään poliittisia päätöksiä ja hyväksymään EU:n lainsäädäntöä.
• EU:n yhteistä etua ajava Euroopan komissio on pääasiallinen täytäntöönpanoelin. Se tekee lainsäädäntöesityksiä ja valvoo, että EU:n politiikkaa toteutetaan asianmukaisesti.

I. TOIMIELIMET PÄÄTÖKSENTEKIJÖINÄ

Euroopan unioni on enemmän kuin pelkkä maiden yhteenliittymä, mutta se ei ole liittovaltio. Sen rakenne ei itse asiassa sovi mihinkään perinteiseen oikeudelliseen määritelmään, eikä toista samanlaista tunneta historiassa. Myös unionin päätöksentekojärjestelmää on kehitetty jatkuvasti viimeisten noin 60 vuoden aikana.

Perussopimusten (primaarioikeuden) pohjalta on laadittu suuri määrä niin kutsuttua johdettua oikeutta, jolla on suora vaikutus EU:n kansalaisten arkeen. Johdettu oikeus koostuu pääasiassa asetuksista, direktiiveistä ja suosituksista, jotka EU:n toimielimet ovat hyväksyneet.

Tämä lainsäädäntö, kuten yleensäkin EU:n politiikka, perustuu päätöksiin, joita tekevät Euroopan parlamentti (kansalaisten edustaja), neuvosto (jäsenvaltioiden hallitusten edustaja) ja Euroopan komissio (EU:n jäsenvaltioiden hallituksista riippumaton elin, joka puolustaa yhteistä eurooppalaista etua). Myös muilla toimielimillä ja muilla EU-elimillä on omat tehtävänsä tässä prosessissa.

a) Euroopan parlamentti

Euroopan parlamentti on vaaleilla valittava elin, joka edustaa EU:n kansalaisia. Se valvoo EU:n toimintaa ja osallistuu yhdessä neuvoston kanssa EU-lakien säätämiseen. Euroopan parlamentin jäsenet on valittu vuodesta 1979 suoralla kansanvaalilla viiden vuoden välein.

Vuonna 2017 Euroopan parlamentin puhemieheksi valittiin italialainen Antonio Tajani (Euroopan parlamentin kansanpuolueen ryhmä – kristillisdemokraatit). Hänen toimikautensa kestää kaksi ja puoli vuotta.

Parlamentti käy tärkeimmät keskustelunsa kuukausittaisissa täysistunnoissa, joihin kaikki parlamentin jäsenet periaatteessa osallistuvat. Täysistunnot pidetään yleensä Strasbourgissa Ranskassa ja ylimääräiset istunnot Brysselissä. Myös valmistelutyö tehdään yleensä Brysselissä: nk. puheenjohtajakokous – poliittisten ryhmien puheenjohtajien ja parlamentin puhemiehen kokous – päättää täysistuntojen esityslistasta ja parlamentin 20 valiokuntaa laativat lainsäädäntömuutoksia koskevat luonnokset, joista keskustellaan täysistunnoissa. Parlamentin päivittäisistä hallinnollisista tehtävistä huolehtii pääsihteeristö, joka toimii Luxemburgissa ja Brysselissä. Kullakin poliittisella ryhmällä on myös oma sihteeristönsä.

Parlamentti osallistuu EU:n lainsäädäntötyöhön kahdella tavalla:

• Yhteispäätösmenettely on tavallinen lainsäätämisjärjestys. Siinä parlamentilla ja neuvostolla on yhtä suuri vastuu, kun hyväksytään säädöksiä, joihin neuvoston äänestyksessä vaaditaan määräenemmistö. Lissabonin sopimuksen tultua voimaan yhteispäätösmenettelyä sovelletaan noin 95 prosenttiin EU-lainsäädännöstä. Neuvosto ja parlamentti voivat päästä yhteisymmärrykseen ehdotuksesta jo sen ensimmäisen käsittelyn jälkeen. Jos yhteisymmärrystä ei saavuteta edes toisen käsittelyn jälkeen, ehdotus viedään sovittelukomiteaan.
• Hyväksyntämenettelyn kautta parlamentti ratifioi komission neuvottelemat EU:n kansainväliset sopimukset, myös uudet Euroopan unionin laajentumisia koskevat perussopimukset.

Euroopan parlamentilla on neuvoston kanssa myös yhtä suuri vastuu EU:n talousarvion hyväksymisestä Euroopan komission tekemän talousarvioehdotuksen pohjalta. Parlamentti voi hylätä ehdotetun talousarvion, ja se on näin tehnytkin useaan otteeseen. Kun näin tapahtuu, koko talousarviomenettely täytyy aloittaa kokonaan uudelleen. Budjettivallan kautta parlamentilla on huomattava vaikutusvalta EU:n päätöksentekoon.

Euroopan parlamentin tärkeänä tehtävänä on myös koko EU:n ja erityisesti Euroopan komission demokraattinen valvonta.

Euroopan parlamentti valitaan viiden vuoden välein. Kahdeksannet suorat vaalit järjestettiin 22.–25. toukokuuta 2014, ja 380 miljoonasta äänioikeutetusta 42,5 prosenttia käytti äänensä. Äänestysprosentti oli samaa luokkaa myös edellisissä vaaleissa vuonna 2009.

Lissabonin sopimuksen jälkeen vuonna 2014 europuolueet valitsivat ensimmäistä kertaa ehdokkaistaan yhden, joka oli myös ehdokkaana Euroopan komission puheenjohtajaksi. Eurooppalainen kansanpuolue sai suurimman osan paikoista, ja Eurooppa-neuvosto päätti määräenemmistöllä nimittää tehtävään tämän puolueen ehdokkaan. Tämä ehdokas oli Jean-Claude Juncker, Luxembourgin entinen pääministeri. Merkittävä enemmistö parlamentin jäsenistä äänesti häntä (422 äänesti puolesta, 250 vastaan ja 47 pidättäytyi äänestämästä).

Sen jälkeen parlamentti järjesti kuulemistilaisuuden kunkin jäsenvaltion ehdottamalle yhteensä 27 ehdokkaalle arvioidakseen heidän soveltuvuuttaan komission jäsenen tehtäviin. Vasta sen jälkeen parlamentti hyväksyi komission kokonaisuudessaan.

Euroopan parlamentti voi milloin tahansa hajottaa koko komission antamalla epäluottamuslauseen. Siihen tarvitaan kahden kolmasosan enemmistö. Parlamentti myös valvoo EU:n politiikan jokapäiväistä hallinnointia esittämällä komissiolle ja neuvostolle suullisia ja kirjallisia kysymyksiä.

Euroopan parlamentin ja jäsenvaltioiden kansallisten parlamenttien jäsenet tekevät usein tiivistä yhteistyötä sekä poliittisten puolueiden sisällä että tätä tarkoitusta varten muodostettujen erityisryhmien kautta. Vuodesta 2009 asti EU-sopimus on määrittänyt kansallisten parlamenttien roolin EU:ssa. Ne voivat ilmaista kantansa kaikkiin komission ehdottamiin uusiin säädöksiin ja siten varmistaa, että toissijaisuusperiaatetta noudatetaan. Toissijaisuusperiaatteen mukaan EU:n tulisi hoitaa vain sellaisia asioita, joissa Euroopan tason toimet ovat tehokkaampia kuin kansalliset tai alueelliset toimet.

Euroopan parlamentin poliittiset ryhmät

b) Eurooppa-neuvosto

Eurooppa-neuvosto on EU:n korkein poliittinen toimielin. Eurooppa-neuvostolla tarkoitetaan kaikkien EU-maiden valtion- ja hallitusten päämiehiä (eli presidenttejä ja/tai pääministereitä) sekä Euroopan komission puheenjohtajaa. Se kokoontuu yleensä neljä kertaa vuodessa Brysselissä. Sillä on pysyvä puheenjohtaja, jonka tehtävänä on koordinoida Eurooppa-neuvoston työtä ja varmistaa sen jatkuvuus. Pysyvä puheenjohtaja valitaan Eurooppa-neuvoston jäsenten määräenemmistöpäätöksellä. Toimikausi kestää kaksi ja puoli vuotta, ja se voidaan uusia kerran. Tehtävää on 1. joulukuuta 2014 lähtien hoitanut Puolan entinen pääministeri Donald Tusk.

Eurooppa-neuvosto asettaa EU:n tavoitteet ja linjaukset niihin pääsemiseksi. Se antaa poliittisen sysäyksen EU:n keskeisille aloitteille ja tekee päätöksiä vaikeista kysymyksistä, joista ministerineuvosto ei kykene sopimaan. Eurooppa-neuvosto käsittelee myös kansainvälisiä ongelmia yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan puitteissa. Yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka on väline, jonka avulla koordinoidaan EU-maiden ulkopolitiikkaa.

c) Neuvosto

Neuvosto, joka tunnetaan myös ministerineuvostona, koostuu EU-maiden kansallisten hallitusten ministereistä. Kukin EU-maa toimii vuorollaan neuvoston puheenjohtajana kuuden kuukauden ajan. Kaikkiin neuvoston kokouksiin osallistuu yksi ministeri kustakin EU-maasta. Osallistuva ministeri määräytyy sen mukaan, mitä aihepiiriä käsitellään: ulkoasioita, maataloutta, teollisuutta, liikennettä, ympäristöä jne.

Kun ulkoministerit kokoontuvat neuvoston kokouksissa, puheenjohtajana toimii unionin ulkoasioiden ja turvallisuuspolitiikan korkea edustaja, joka on myös komission varapuheenjohtaja. Italian entinen ulkoministeri Federica Mogherini on toiminut tässä tehtävässä marraskuusta 2014 asti.

Neuvoston pääasiallisena tehtävänä on EU:n lainsäädännön hyväksyminen. Yleensä se jakaa tämän tehtävän Euroopan parlamentin kanssa. Neuvostolla ja Euroopan parlamentilla on yhtä suuri vastuu koko EU:n talousarvion hyväksymisestä. Neuvosto myös allekirjoittaa Euroopan komission neuvottelemat kansainväliset sopimukset.

Neuvoston on tehtävä päätökset joko enemmistöpäätöksenä, niin kutsutulla määräenemmistöllä tai yksimielisesti, riippuen käsiteltävästä aiheesta.

Neuvoston on oltava yksimielinen erityisen tärkeissä kysymyksissä, esimerkiksi kun on kyse verotuksesta, perussopimusten muuttamisesta, uuden yhteisen politiikan aloittamisesta tai uuden jäsenen liittymisestä unioniin.

Useimmissa muissa tilanteissa käytetään määräenemmistöäänestystä, eli neuvoston päätös voidaan hyväksyä vain niin sanotulla kaksinkertaisella enemmistöllä. Päätös hyväksytään, jos 55 prosenttia jäsenvaltioista kannattaa sitä (16 jäsenvaltiota 28:sta) ja jos kyseisten valtioiden yhteenlaskettu väestömäärä edustaa vähintään 65:tä prosenttia EU:n kokonaisväestöstä (noin 332 miljoonaa kansalaista 510 miljoonasta).

Kun euro otettiin käyttöön, neuvostoon perustettiin uusi elin, ”euroryhmä”, jonka kokouksiin osallistuvat kaikkien 19 euroalueen maan talous- ja valtiovarainministerit.

d) Euroopan komissio

Komissio on yksi EU:n keskeisistä toimielimistä. Sillä on yksinään oikeus laatia ehdotuksia EU:n uudeksi lainsäädännöksi. Se toimittaa ehdotukset neuvostolle ja Euroopan parlamentille käsiteltäväksi ja hyväksyttäväksi.

Komission jäsenet nimitetään viideksi vuodeksi kerrallaan. Nimityksistä sopivat jäsenmaat keskenään, ja kuten edellä kerrottiin, Euroopan parlamentin on hyväksyttävä jäsenet. Komissio on vastuussa Euroopan parlamentille, ja koko komission on erottava, jos Euroopan parlamentti antaa sille epäluottamuslauseen.

Komissiossa on yksi jäsen (”komissaari”) kustakin EU-maasta. Tässä joukossa ovat mukana komission puheenjohtaja ja unionin ulkoasioiden ja turvallisuuspolitiikan korkea edustaja, joka on samalla yksi komission varapuheenjohtajista. Nykyinen komissio, jonka puheenjohtajana toimii Jean-Claude Juncker, astui virkaan 1. marraskuuta 2014. Juncker nimitti seitsemän varapuheenjohtajaa, joiden tehtävänä on koordinoida komissaarien työtä ja varmistaa, että keskiössä säilyvät hänen painopistealueensa kuten työllisyys ja kasvu, digitaaliset sisämarkkinat, energia ja ilmastonmuutos sekä talous- ja rahaliitto. Juncker nimitti Frans Timmermansin komission ensimmäiseksi varapuheenjohtajaksi varmistaakseen, että komissio keskittyy kaikkein tärkeimpiin painopistealueisiin ja kunnioittaa toissijaisuusperiaatetta. Timmermansin vastuulla ovat sääntelyn parantaminen ja toimielinten väliset suhteet.

Komissio on toiminnassaan hyvin itsenäinen. Sen tehtävä on huolehtia koko EU:n edusta, joten se ei voi ottaa vastaan ohjeita yhdeltäkään kansalliselta hallitukselta. ”Perussopimusten valvojana” sen on taattava, että neuvoston ja Euroopan parlamentin laatima lainsäädäntö pannaan täytäntöön jäsenvaltioissa. Jos näin ei tapahdu, komissio voi varmistaa EU:n lainsäädännön noudattamisen viemällä asian Euroopan yhteisöjen tuomioistuimeen.

Komissio on EU:n toimeenpanoelin, joten se toteuttaa neuvoston tekemät päätökset esimerkiksi yhteisen maatalouspolitiikan alalla. Sillä on laajat valtuudet hallinnoida EU:n yhteisiä politiikkoja, esimerkiksi tutkimusta ja teknologiaa, kehitysapua ja aluepolitiikkaa. Se myös hallinnoi niitä koskevia määrärahoja.

Komissaareja avustaa pääosin Brysselissä ja Luxemburgissa toimiva virkamiehistö. Komissioon kuuluu myös joukko eri puolella Eurooppaa sijaitsevia virastoja, jotka on perustettu huolehtimaan tietyistä tehtävistä.

e) Unionin tuomioistuin

Euroopan unionin tuomioistuin sijaitsee Luxemburgissa. Siinä toimii yksi tuomari kustakin EU-maasta ja näiden apuna yksitoista julkisasiamiestä. Tuomarit nimitetään jäsenvaltioiden hallitusten yhteisellä sopimuksella kuuden vuoden toimikaudeksi, joka voidaan uusia. Tuomarit toimivat aina puolueettomasti. Tuomioistuimen tehtävä on varmistaa, että EU:n oikeutta noudatetaan ja perussopimuksia tulkitaan ja sovelletaan oikein.

f) Euroopan keskuspankki

Frankfurtissa toimiva Euroopan keskuspankki vastaa eurosta ja EU:n rahapolitiikasta (ks. luku 7, ”Euro”). Sen ylimmän päätöksentekoelimen muodostavat johtokunnan kuusi jäsentä sekä euroalueen 19 maan kansallisten keskuspankkien pääjohtajat. Keskuspankin tärkeimpiä tehtäviä ovat hintavakauden säilyttäminen ja pankkien valvonta euroalueella. Mario Draghi, Italian keskuspankin entinen pääjohtaja, on toiminut keskuspankin pääjohtajana vuodesta 2011.

g) Tilintarkastustuomioistuin

Luxemburgissa sijaitseva tilintarkastustuomioistuin perustettiin vuonna 1975. Siinä on kustakin EU-maasta yksi jäsen, joka nimitetään kuudeksi vuodeksi jäsenvaltioiden välisellä sopimuksella sen jälkeen, kun on kuultu Euroopan parlamenttia. Tilintarkastustuomioistuin varmistaa saatujen tulojen ja kuluneiden menojen laillisuuden ja säännönmukaisuuden ja EU:n talousarvion moitteettoman hallinnoinnin.

II. MUUT ELIMET

a) Euroopan talous- ja sosiaalikomitea

Neuvosto ja komissio kuulevat Euroopan talous- ja sosiaalikomiteaa monilla politiikan aloilla ennen päätösten tekemistä. Komitean jäsenet edustavat erilaisia taloudellisia ja yhteiskunnallisia eturyhmiä, jotka yhdessä muodostavat järjestäytyneen kansalaisyhteiskunnan. Neuvosto nimittää jäsenet viideksi vuodeksi.

b) Alueiden komitea

Alueiden komitean jäsenet ovat jäsenvaltioiden ehdottamia ja neuvoston viideksi vuodeksi nimittämiä alue- ja paikallishallinnon edustajia. Neuvoston ja komission on kuultava alueiden komiteaa aluepoliittisissa asioissa, ja se voi antaa lausuntoja myös omasta aloitteestaan.

c) Euroopan investointipankki

Euroopan investointipankki (EIP) toimii Luxemburgissa. Se myöntää lainoja ja takuita EU:n heikosti kehittyneiden alueiden auttamiseksi ja yritysten kilpailukyvyn parantamiseksi.

d) Euroopan oikeusasiamies

Euroopan parlamentti valitsee oikeusasiamiehen viiden vuoden toimikaudeksi, joka voidaan uusia. Sen tehtävänä on tutkia kanteluja, jotka liittyvät EU:n toimielinten huonoon hallintoon. Kanteluita voivat tehdä EU-maiden kansalaiset ja asukkaat sekä EU:ssa toimipaikkaansa pitävät liikeyritykset. Irlannin entinen oikeusasiamies Emily O’Reilly on toiminut Euroopan oikeusasiamiehenä vuodesta 2013.

• Euroopan unioni toimii monilla politiikan aloilla, joilla Euroopan johtajat katsovat yhteisen toiminnan olevan eduksi, esimerkiksi sisämarkkinat, euro, talouskasvun edistäminen, turvallisuus sekä oikeus- ja ulkoasiat (ks. myöhemmät luvut).
• Muita politiikan aloja ovat esimerkiksi
  • innovaatiopolitiikka, joka edistää uusien ratkaisujen käyttöä esimerkiksi ilmaston- ja ympäristönsuojelun, tutkimuksen ja energian aloilla, sekä
  • solidaarisuuspolitiikka (tai niin kutsuttu koheesiopolitiikka) alue-, maatalous- ja sosiaalipoliittisissa asioissa.
• EU rahoittaa näitä politiikkoja vuotuisesta talousarviosta, jonka avulla se voi täydentää kansallisten hallitusten toimia ja tuoda niihin lisäarvoa. EU:n talousarvio on pieni verrattuna sen jäsenvaltioiden koko varallisuuteen: se vastaa enintään 1,04:ää prosenttia niiden yhteenlasketusta bruttokansantulosta.

I. INNOVAATIOPOLITIIKKA

Euroopan unionin toiminta vaikuttaa kansalaisten jokapäiväiseen elämään, sillä sen kautta puututaan todellisiin yhteiskunnallisiin haasteisiin: ympäristönsuojeluun, terveyteen, teknisiin innovaatioihin, energiaan jne.

a) Ympäristö ja kestävä kehitys

Tutkijat ovat varoitelleet maapallon lämpötilan noususta jo 1960-luvulta lähtien. Aluksi poliittiset johtajat reagoivat hitaasti, mutta vuonna 1988 Yhdistyneet kansakunnat perusti hallitustenvälisen ilmastonmuutospaneelin. Tämä asiantuntijapaneeli on onnistunut kiinnittämään maailman huomion ilmaston lämpenemisen mahdollisesti katastrofaalisiin seurauksiin. Lämpeneminen johtuu haitallisista kaasupäästöistä, erityisesti hiilivetyä sisältävien fossiilisten polttoaineiden polttamisesta.

Vuonna 2008 Euroopan unioni otti tärkeän askeleen taistelussa ilmastonmuutosta vastaan. Eurooppa-neuvosto päätti, että vuoteen 2020 mennessä unioni leikkaisi päästöjään vähintään 20 prosentilla (vuoden 1990 tasoon verrattuna), lisäisi uusiutuvan energian markkinaosuutta 20 prosentilla ja vähentäisi energian kokonaiskulutusta 20 prosentilla. Vuonna 2014 EU-johtajat ottivat vieläkin kunnianhimoisemman tavoitteen: leikata päästöjä vähintään 40 prosentilla vuoden 1990 tasoon verrattuna. EU-maiden päättäväisen yhteistyön ansiosta Pariisissa joulukuussa 2015 järjestetyssä YK:n ilmastokokouksessa saatiin aikaan 195 maan välinen sopimus, jossa ilmaston lämpeneminen rajattiin kahteen celsiusasteeseen. Maailman köyhimmät maat tarvitsevat rahoitusapua voidakseen leikata päästöjään ja sopeutua ilmastonmuutokseen. EU lahjoittaa Euroopan kehitysrahastosta tähän tarkoitukseen vähintään 14 miljardia euroa vuosina 2014–2020. EU:n poliittinen prosessi Pariisin sopimuksen ratifioimiseksi saatiin päätökseen 4. lokakuuta 2016, kun Euroopan parlamentti hyväksyi ratifioinnin ja salli siten sopimuksen astua voimaan.

EU-maat ovat sopineet sitovasta lainsäädännöstä, jonka tavoitteena on leikata haitallisia päästöjä EU:n alueella. Suurin osa toteutettavista toimista koskee uuteen teknologiaan tehtäviä investointeja, jotka lisäävät myös työpaikkoja ja talouskasvua. EU:n laajuisella päästökauppajärjestelmällä pyritään varmistamaan, että vaaditut haitallisten kaasupäästöjen vähennykset toteutetaan tehokkaasti.

EU pyrkii myös ratkaisemaan monenlaisia kysymyksiä, jotka liittyvät muun muassa meluun, jätteisiin, luonnontilaisten elinympäristöjen suojelemiseen, pakokaasuihin, kemikaaleihin, teollisuuden tapaturmiin ja uimaveden puhtauteen. Se myös pyrkii ehkäisemään luonnon tai ihmisen aiheuttamia katastrofeja kuten öljyvuotoja ja metsäpaloja.

EU kehittää jatkuvasti lainsäädäntöään, jotta kansanterveyttä voitaisiin suojata paremmin. Esimerkiksi kemikaaleja koskevaa EU-lainsäädäntöä on uudistettu siten, että aiemmat hajanaiset säännöt on korvattu yksittäisellä REACH-järjestelmällä, joka koskee kemikaalien rekisteröintiä, arviointia ja lupamenettelyjä. Järjestelmään sisältyy keskustietokanta, jota hallinnoi Helsingissä sijaitseva Euroopan kemikaalivirasto. Tavoitteena on torjua ilmakehän, veden, maaperän ja rakennusten saastumista, suojella luonnon monimuotoisuutta, kohentaa EU:n kansalaisten terveyttä ja turvallisuutta sekä säilyttää samalla Euroopan teollisuuden kilpailukyky.

b) Tekniset innovaatiot

Euroopan unionin perustajat ennakoivat aivan oikein, että Euroopan vakavaraisuus tulevaisuudessa riippuu siitä, pystyykö se säilyttämään asemansa maailman teknologiajohtajana. He ymmärsivät ne valtavat edut, jotka olivat saatavissa yhteisistä tutkimushankkeista. Niinpä vuonna 1958 yhtaikaa Euroopan talousyhteisön kanssa perustettiin Euratom eli Euroopan atomienergiayhteisö. Tavoitteena oli, että EU-maat tutkisivat yhdessä atomienergian käyttöä rauhanomaisissa tarkoituksissa seitsemästä tutkimuslaitoksesta koostuvan Yhteisen tutkimuskeskuksen avulla.

Jotta Euroopan tutkimustoiminta pysyisi yhä kiihtyvän globaalin kilpailun tahdissa, sitä oli monipuolistettava. Samalla oli poistettava esteet kansallisten tutkimusohjelmien väliltä ja tuotava yhteen tutkijoita ja tieteentekijöitä mahdollisimman laajalti. Tutkijoita oli myös autettava löytämään innovaatioilleen teollisia sovelluksia.

EU:n tason nykyisen yhteisen tutkimustyön on tarkoitus täydentää kansallisia tutkimusohjelmia. Se keskittyy hankkeisiin, joihin osallistuu useissa EU-maissa toimivia laboratorioita. Myös perustutkimusta tuetaan tietyillä aloilla, kuten hallitun lämpöydinfuusion – mahdollisesti ehtymättömän 2000-luvun energialähteen – tutkimisessa. EU edistää tutkimusta ja teknologian kehittämistä myös sellaisilla avainaloilla, esimerkiksi elektroniikka- ja tietokonealoilla, joilla kilpailu Euroopan ulkopuolisten alueiden kanssa on kovaa.

EU:n tavoitteena on, että tutkimukseen käytettäisiin 3 prosenttia sen BKT:sta. EU rahoittaa tutkimusta lähinnä puiteohjelmiensa kautta. Horisontti 2020 on kahdeksas tutkimuksen ja teknologian kehittämisen puiteohjelma ja kattaa kauden 2014–2020. Suurin osa yli 80 miljardin talousarviosta osoitetaan tutkimukseen, jota tehdään terveyden, elintarvikkeiden ja maatalouden, tieto- ja viestintätekniikan, nanotieteiden, energian, ympäristön, liikenteen, turvallisuuden, avaruustutkimuksen sekä talous- ja yhteiskuntatieteiden aloilla. Muilla ohjelmilla edistetään kansainvälistä yhteistyötä huipputason tutkimushankkeissa ja tuetaan tutkijoita ja näiden urakehitystä.

c) Energia

EU on maailman suurin energiantuoja: yli puolet EU:ssa käytetyistä energiasta on tuontienergiaa. Eurooppalaiset ovat siis alttiita kansainvälisten kriisien aiheuttamille toimituskatkoksille ja hinnannousuille. Tämän vuoksi EU pyrkii vähentämään fossiilisten polttoaineiden käyttöä ja kääntämään ilmaston lämpötilan laskuun.

Tällä hetkellä pyritään esimerkiksi säästämään energiaa käyttämällä sitä järkevämmin, kehittämään vaihtoehtoisia energianlähteitä (erityisesti uusiutuvia energianlähteitä) ja lisäämään kansainvälistä yhteistyötä. Erityisen tärkeää on rakennusten eristyksen parantaminen, sillä siihen kuluu 40 prosenttia EU:n käyttämästä energiasta ja se aiheuttaa 36 prosenttia EU:n haitallisista päästöistä kuten kasvihuonekaasuista. Eurooppalaisissa energia-alan tutkimus- ja kehityshankkeissa keskitytään aurinko-, tuuli-, biomassa- ja ydinvoimaan.

Energiapolitiikassa pyritään erityisesti parantamaan Euroopan energia- ja liikenneverkkojen yhteenliitettävyyttä. Tämä voi parantaa energiankäytön tehokkuutta sekä teknisistä syistä että yhteisten markkinoiden vuoksi. Useimmat puheenjohtaja Junckerin vuonna 2014 käynnistämästä Euroopan investointiohjelmasta hyötyvät hankkeet edistävät tehokasta, puhdasta ja uusiutuvaa energiaa. Hankkeisiin sisältyy Espanjan ja Portugalin sähköverkkojen yhdistäminen Ranskan sähköverkkoon sekä Itämeren ympärillä olevien verkkojen liittäminen toisiinsa.

Eurooppa toimii myös kansainvälisellä tasolla erityisesti Venäjän ja Lähi-idän kanssa varmistaakseen energian toimituksen jatkuvuuden.

II. SOLIDAARISUUSPOLITIIKKA

Jotta sisämarkkinat (ks. luku 6) toimisivat kunnolla, markkinoiden kehityserot on korjattava. Tähän pyritään EU:n solidaarisuuspolitiikalla, jolla tuetaan kehityksessä jälkeen jääneitä alueita tai vaikeuksissa olevia talouden aloja. EU myös auttaa uudistamaan niitä toimialoja, jotka ovat kärsineet pahasti kansainvälisen kilpailun kiristymisestä.

a) Aluetuki ja koheesiopolitiikka

Vuosiksi 2014–2020 vahvistetun talousarvion mukaisesti EU:n koheesiopolitiikan puitteissa investoidaan 325 miljardia euroa, eli 34 prosenttia EU:n talousarviosta, unionin jäsenvaltioihin, alueisiin ja kaupunkeihin. Investoinneilla pyritään edistämään EU:n laajuisia tavoitteita, jotka koskevat kasvun ja työpaikkojen luomista sekä ratkaisujen löytämistä ilmastonmuutoksen, energiariippuvuuden ja sosiaalisen syrjäytymisen ongelmiin.

Toimet näihin tavoitteisiin pääsemiseksi rahoitetaan EU:n erityisrahastoista, joilla täydennetään ja kannustetaan yksityisen sektorin sekä kansallisen ja alueellisen hallinnon tekemiä investointeja.

• Euroopan aluekehitysrahastosta rahoitetaan alueellisia kehityshankkeita ja vauhditetaan kehityksessä jälkeen jääneiden alueiden taloutta. Rahoituksen piiriin kuuluu myös taantuvien teollisuusalueiden uudistaminen.
• Euroopan sosiaalirahastosta rahoitetaan ammatillista koulutusta ja työttömien työllistämistä. On myös suunniteltu uusi aloite, jolla autetaan nuoria pääsemään työelämään alueilla, joilla nuorten työttömyysaste on yli 25 prosenttia. Aloitteen määrärahat ovat 6 miljardia euroa. Rahoituksella pyritään erityisesti siihen, että työttömät saisivat asianmukaista koulutusta.
• Koheesiorahastosta rahoitetaan liikenneverkko- ja ympäristöohjelmia niissä EU-maissa, joiden BKT on alle 90 prosenttia EU:n keskiarvosta.

b) Yhteinen maatalouspolitiikka ja kalastuspolitiikka

Alkuperäisessä vuoden 1957 Rooman sopimuksessa määriteltiin yhteisen maatalouspolitiikan tavoitteet, joita olivat maanviljelijöiden asianmukaisen elintason turvaaminen, markkinoiden vakauttaminen, maataloustuotteiden kohtuullisten kuluttajahintojen varmistaminen ja maatalouden rakenteiden nykyaikaistaminen. Nämä tavoitteet on suurelta osin saavutettu. Lisäksi kuluttajat voivat olla varmoja tuotteiden saatavuudesta, ja maataloustuotteiden hinnat ovat pysyneet vakaina ja suojassa maailmanmarkkinoiden vaihteluilta. Yhteistä maatalouspolitiikkaa rahoitetaan Euroopan maatalouden tukirahastosta ja Euroopan maaseudun kehittämisen maatalousrahastosta.

Yhteisestä maatalouspolitiikasta tuli kuitenkin jossain määrin oman menestyksensä uhri. Tuotanto kasvoi nopeammin kuin kulutus, mistä aiheutui suuri rasite EU:n talousarviolle. Ongelman ratkaisemiseksi maatalouspolitiikka piti määritellä uudelleen. Uudistus on kantanut hedelmää: tuotanto on laskusuunnassa.

Maatalousyhteisön uutena tehtävänä on taata, että kaikilla maaseutualueilla on taloudellista toimintaa, ja suojella Euroopan maaseutua monimuotoisuuden ja kestävän kehityksen näkökulmasta. Tämä monimuotoisuus ja maaseudun luonnonläheinen elämäntapa ovat tärkeä osa eurooppalaista identiteettiä. Lisäksi Euroopan maataloudella on tärkeä tehtävä ilmastonmuutoksen torjunnassa, luonnonvaraisen kasviston ja eläimistön suojelussa ja maailman väestön ruokkimisessa.

Lisäksi käytössä on järjestelmiä, joiden tarkoitus on edistää ja suojata laadukkaiden paikallisten ja alueellisten maataloustuotteiden ja elintarvikkeiden nimien käyttöä EU:ssa.

EU:lla on myös yhteinen kalastuspolitiikka. Kalastuslaivastojen hallintaan ja kalakantojen säilyttämiseen liittyvät säännöt on asetettu Euroopan tasolla.

c) Sosiaalinen ulottuvuus

EU:n sosiaalipolitiikan tavoite on eurooppalaisen yhteiskunnan räikeimpien eriarvoisuuksien poistaminen. Euroopan sosiaalirahasto perustettiin vuonna 1961 edistämään työpaikkojen luomista sekä auttamaan työntekijöitä siirtymään tietyntyyppisestä työstä toiseen ja/tai tietyltä maantieteelliseltä alueelta toiselle.

Taloudellinen tuki ei ole ainoa keino, jolla EU yrittää parantaa Euroopan yhteiskunnallisia oloja. Pelkkä tuki ei riitä ratkaisemaan kaikkia taloudellisen taantuman ja alueellisten kehityserojen aiheuttamia ongelmia. Ennen kaikkea sosiaalista kehitystä edistää dynaaminen talouskasvu. Sen rinnalla on oltava lainsäädäntö, jolla taataan tietyt perusoikeudet. Jotkin näistä oikeuksista – esimerkiksi naisten ja miesten samapalkkaisuus – on kirjattu perussopimuksiin. Toiset on määritelty työsuojelua (työterveyttä ja -turvallisuutta) koskevissa direktiiveissä sekä turvallisuusstandardeissa.

EU:n perustamissopimukseen vuonna 1997 liitetyssä työntekijöiden perusoikeuksia koskevassa yhteisön peruskirjassa määritellään, mitkä oikeudet on taattava kaikille työntekijöille EU:ssa: vapaa liikkuvuus, oikeudenmukainen palkka, yhä paremmat työolot, sosiaaliturva, oikeus muodostaa järjestöjä ja osallistua työehtosopimusneuvotteluihin, oikeus ammatilliseen koulutukseen, naisten ja miesten tasa-arvoinen kohtelu, työntekijöiden oikeus saada tietoja, tulla kuulluiksi ja osallistua, työsuojelu ja -turvallisuus sekä lasten, vanhusten ja vammaisten suojelu.

Tällä hetkellä neuvotellaan siitä, miten eurooppalainen sosiaaliturva voidaan järjestää tulevaisuuden työmarkkinoilla, joihin uudet teknologiat ja globalisaatio vaikuttavat yhä enemmän.

III. EU:N TALOUSARVIO

Euroopan unioni rahoittaa toimintansa vuotuisella talousarviolla, joka vuonna 2017 oli yli 157 miljardia euroa. Tämä on noin yksi prosentti kaikkien jäsenmaiden yhteenlasketusta bruttokansantulosta.

Talousarvio rahoitetaan niin kutsutuista EU:n omista varoista. Varat ovat pääosin peräisin seuraavista lähteistä:

• EU:n ulkopuolelta tuotujen tuotteiden tullimaksut, joihin sisältyvät myös maatalousmaksut
• tavaroihin ja palveluihin kaikkialla EU:ssa sovellettavasta arvonlisäverosta (alv) perittävä prosenttiosuus
• jäsenvaltioiden suorittamat maksut, jotka perustuvat kunkin maan varallisuuteen.

Varojen käytön jakautumisesta voidaan ottaa esimerkiksi vuoden 2017 talousarvio:

• älykäs ja osallistava kasvu 75 miljardia euroa; tähän sisältyvät alueiden ja investointien tuki, tutkimusohjelmat sekä Euroopan laajuiset liikenne- ja energiaverkot
• luonnonvarojen hallinta 58 miljardia euroa; varat käytetään lähinnä maatalouteen, maaseudun kehittämiseen ja ympäristöön
• turvallisuus ja kansalaisuus 4 miljardia euroa, muun muassa rajavalvontaan ja Erasmus+-ohjelmaan
• Eurooppa maailmassa 10 miljardia euroa, ulkopolitiikkaan ja kehitysapuun
• hallintokulut 9 miljardia euroa.

Jokainen vuotuinen talousarvio on osa seitsenvuotista talousarviojaksoa, josta käytetään nimitystä ”monivuotinen rahoituskehys”. Rahoituskehyksen laatii Euroopan komissio. Sille on saatava jäsenvaltioiden yksimielinen hyväksyntä, ja siitä neuvotellaan ja sovitaan Euroopan parlamentin kanssa. Päätös vuosien 2014–2020 monivuotisesta rahoituskehyksestä tehtiin vuonna 2013. Yleistä menokattoa vähennettiin reaalisesti noin 3 prosenttia edelliseen, vuodet 2007–2013 kattaneeseen jaksoon verrattuna.

Menosuunnitelman tavoitteena on lisätä kasvua ja työpaikkoja Euroopassa, edistää kestävää maataloutta ja tehdä Euroopasta ympäristöystävällisempi. Tutkimukseen ja innovointiin, koulutukseen sekä ulkosuhteisiin käytettävän rahoituksen määrää on lisätty. Rikollisuuden ja terrorismin torjuntaan sekä maahanmuutto- ja turvapaikkapolitiikkaan on varattu erityisrahoitusta. Ilmastomenojen osuuden odotetaan olevan vähintään 20 prosenttia EU:n menoista vuosina 2014–2020.

EU:n kymmenen painopistettä

Vuoden 2014 marraskuusta lähtien Jean-Claude Junckerin johtamalla Euroopan komissiolla on ollut seuraavat 10 painopistettä:

1. Uutta pontta työllisyyteen, kasvuun ja investointeihin
2. Yhdennetyt digitaaliset sisämarkkinat
3. Joustava energiaunioni ja tulevaisuuteen suuntautuva ilmastonmuutospolitiikka
4. Syvemmät ja oikeudenmukaisemmat sisämarkkinat ja lujempi teollisuuspohja
5. Syvempi ja oikeudenmukaisempi talous- ja rahaliitto
6. Kohtuullinen ja tasapainoinen vapaakauppasopimus Yhdysvaltojen kanssa
7. Luottamukseen ja perusoikeuksien kunnioittamiseen perustuva oikeusalue
8. Uudenlainen maahanmuuttopolitiikka
9. Vahvempi maailmanlaajuinen toimija
10. Demokraattisen muutoksen unioni

Työnjako: kuinka vastuu jaetaan EU:n ja sen jäsenmaiden välillä?

• Sisämarkkinat ovat yksi Euroopan unionin tärkeimmistä saavutuksista. Rajoitukset jäsenmaiden väliseltä kaupalta ja vapaalta kilpailulta on vähitellen poistettu, mikä on edistänyt elintason nousua.
• Seuraavat ”neljä vapautta” ovat sisämarkkinoiden perusta: henkilöiden, tavaroiden, palvelujen ja pääoman vapaa liikkuvuus.
• Vuosien kuluessa EU on ottanut käyttöön monia (esimerkiksi liikenteeseen ja kilpailuun liittyviä) politiikan aloja, joiden avulla varmistetaan, että sisämarkkinoiden avautumisesta hyötyvät mahdollisimman monet yritykset ja kuluttajat.
• Sisämarkkinat eivät vielä merkitse yhtenäistaloutta: jotkin talouden alat (etenkin yleishyödylliset palvelut) ovat edelleen kansallisen lainsäädännön alaisia. Palvelujen tarjoamisen vapaudesta on hyötyä, sillä se lisää taloudellista toimintaa.
• Vuonna 2008 alkanut rahoituskriisi sai EU:n luomaan pankkiunionin, johon kuuluu tiukemmat talletusten suojaamista koskevat säännöt sekä pankkien yhteinen valvonta Euroopassa.

I. VUODEN 1993 TAVOITTEEN SAAVUTTAMINEN

a) Alkuperäiset yhteismarkkinat

Euroopan talousyhteisön perustamisesta vuonna 1957 tehty sopimus mahdollisti tulliesteiden poistamisen jäsenmaiden väliltä ja yhteisen tullitariffin soveltamisen yhteisön ulkopuolisista maista tuotaviin tuotteisiin. Tämä tavoite saavutettiin 1. heinäkuuta 1968.

Tullimaksut ovat kuitenkin vain yksi protektionismin muoto. Todellisten yhteismarkkinoiden luomista haittasivat 1970-luvulla muut kaupan esteet. Tekniset vaatimukset, terveys- ja turvallisuusstandardit, tiettyjen ammattien harjoittamisoikeuteen sovellettavat kansalliset säännöt ja kaupan valvonta rajoittivat ihmisten, tavaroiden ja pääoman vapaata liikkuvuutta.

b) Vuoden 1993 tavoite

Jacques Delorsin johtama komissio julkaisi kesäkuussa 1985 valkoisen kirjan, jossa tavoitteeksi asetettiin kaikkien fyysisten, teknisten ja verotukseen liittyvien vapaan liikkuvuuden esteiden kumoaminen ETY-alueelta seitsemän vuoden kuluessa. Tarkoituksena oli vauhdittaa kaupan ja teollisuustoiminnan kasvua ”sisämarkkinoilla” eli laajalla, Amerikan yhdysvaltojen markkinoiden mittakaavaa vastaavalla yhtenäisellä talousalueella.

Jäsenvaltioiden hallitusten välillä käytyjen neuvottelujen tuloksena syntyi uusi sopimus – Euroopan yhtenäisasiakirja, joka tuli voimaan heinäkuussa 1987. Siinä

• laajennettiin ETY:n toimivaltaa tietyillä politiikan aloilla (esimerkiksi sosiaali-, tutkimus- ja ympäristöpolitiikan aloilla)
• määrättiin sisämarkkinoiden perustamisesta asteittain vuoden 1992 loppuun mennessä
• määrättiin enemmistöäänestyksen käytön lisäämisestä ministerineuvostossa, jotta sisämarkkinoita koskevien päätösten tekeminen olisi helpompaa.

II. SISÄMARKKINOIDEN KEHITYS

a) Fyysiset esteet

Kaikki tavaroiden rajatarkastukset on lopetettu EU:n sisällä, eikä ihmisille tehdä tullitarkastuksia. Poliisi tekee kuitenkin edelleen satunnaistarkastuksia osana rikollisuuden ja huumausaineiden torjuntaa.

Viisi kymmenestä jäsenmaasta allekirjoitti kesäkuussa 1985 Schengenin sopimuksen, joka koskee poliisiyhteistyötä ja yhteistä turvapaikka- ja viisumipolitiikkaa. Sopimuksen ansiosta henkilöihin kohdistuvat tarkastukset on voitu lopettaa kokonaan Schengen-maiden välillä (ks. luku 10 ”Vapaus, turvallisuus ja oikeus”). Tällä hetkellä Schengen-alue käsittää 26 Euroopan maata, ja näihin kuuluu neljä maata (Islanti, Liechtenstein, Norja ja Sveitsi), jotka eivät ole Euroopan unionin jäseniä.

b) Tekniset esteet

EU-maat ovat sopineet siitä, että ne tunnustavat toistensa kansalliset säännöt useimpien tuotteiden myynnin osalta. Euroopan unionin tuomioistuin teki vuonna 1979 merkittävän ”Cassis de Dijon” -päätöksen, mistä lähtien kaikki tuotteet, jotka on laillisesti valmistettu ja saatettu markkinoille yhdessä jäsenmaassa, on voitu saattaa markkinoille myös kaikissa muissa EU-maissa.

Palveluiden osalta EU-maat tunnustavat vastavuoroisesti ja sovittavat yhteen kansallisia sääntöjään, joiden nojalla ihmiset voivat harjoittaa tiettyjä esimerkiksi oikeusalan, lääketieteen, matkailualan sekä pankki- ja vakuutusalan ammatteja. Henkilöiden vapaa liikkuvuus ei ole kuitenkaan vielä läheskään täydellistä. Vaikka vuonna 2005 annettiin ammattipätevyyden tunnustamista koskeva direktiivi, toisiin EU-maihin siirtyminen tai tietyntyyppisen ammatin harjoittaminen niissä ei vieläkään ole esteetöntä. Ammattitaitoiset ihmiset voivat kuitenkin yhä vapaammin harjoittaa ammattiaan kaikkialla Euroopan unionin alueella, olipa kyse sitten lakimiehistä, lääkäreistä, rakennustyöntekijöistä tai putkimiehistä.

Euroopan komissio on tehnyt aloitteita työntekijöiden liikkuvuuden edistämiseksi. Se on etenkin pyrkinyt varmistamaan, että yhdessä EU-maassa hankitut tutkintotodistukset ja ammattipätevyydet tunnustettaisiin kaikissa muissa EU-maissa.

Jotkut ihmiset työskentelevät väliaikaisesti toisessa EU-maassa, esimerkiksi kun rakennusyhtiöllä on hanke muussa EU-maassa kuin siinä, jossa se yleensä toimii. EU:n säännöissä määrätään, että ”lähetettyjen työntekijöiden” työolojen tulee olla samalla tasolla kuin muiden kohdemaassa samaa työtä tekevien.

c) Veroesteet

Veroesteitä on vähennetty yhdenmukaistamalla osittain kansallisia arvonlisäverokantoja. Jäsenvaltiot ovat sopineet yhteisistä säännöistä ja vähimmäisverokannoista, jotta vältettäisiin kilpailun vääristyminen EU:ssa.

d) Julkiset hankinnat

Julkisen sektorin töitä koskevat sopimukset ovat merkittävä osa taloutta: ne muodostavat 19 prosenttia BKT:sta. EU-maiden julkisista hankinnoista voivat nyt kilpailla mihin tahansa EU:n alueelle sijoittautuneet toimijat. Tämän mahdollistavat EU-direktiivit, jotka kattavat monien alojen (muun muassa vesi-, energia- ja televiestintäalojen) palvelu- ja tavarahankinnat sekä urakat.

Sisämarkkinoista on hyötyä kaikille kuluttajille. Esimerkiksi kansallisten palvelumarkkinoiden avaaminen on laskenut puhelujen hinnat murto-osaan siitä, mitä ne maksoivat 10–15 vuotta sitten. Kilpailu on johtanut myös lentolippujen hintojen huomattavaan alentumiseen Euroopassa.

III. TYÖ JATKUU

a) Rahoituspalvelut

Vuonna 2008 Yhdysvaltojen asuntolainamarkkinoiden kriisistä alkunsa saanut maailmanlaajuinen rahoituskriisi ravisutti maailman pankkijärjestelmiä ja talouksia ja vei Euroopan unionin taantumaan vuonna 2009. Vastauksena tähän lisättiin pankkien ja rahoituslaitosten avoimuutta ja vastuullisuutta uudistamalla niiden toimintatapoja. Tämän mahdollisti pankkiunionin muodostaminen. Uusissa EU-säännöissä säädetään pankkitalletusten suojan parantamisesta, pankkien vähimmäispääoman nostamisesta niiden vakauden lisäämiseksi, monimutkaisten rahoitustuotteiden sääntelystä ja pankkien johtokuntien jäsenten bonuksien rajoittamisesta. Euroalueen pankkeja valvoo Euroopan keskuspankin ohjaama EU:n laajuinen järjestelmä. Myös kaatuvien pankkien sulkemisesta on tehty uusia sääntöjä. Tarkoitukseen perustetulla rahastolla varmistetaan, että pankkien sulkemisesta aiheutuvat kulut maksavat pankit eivätkä veronmaksajat.

Euroopan johtajat pyrkivät vahvistamaan pääoman sisämarkkinoita entisestään. Tavoitteena on helpottaa pienten yritysten rahoitusta ja tehdä Eurooppaan investoimisesta houkuttelevampaa.

Myös yhtiöverotuksen uudistamisesta keskustellaan. Tavoitteena on, että EU-maat sopivat yhteisistä säännöistä yhtiöveropohjan laskentaan. Mailla olisi edelleen omat verokantansa, mutta yhteiset säännöt tekisivät rajat ylittävästä toiminnasta halvempaa yrityksille ja vähentäisivät veronkiertoa. Se myös tekisi yksittäisille maille mahdottomaksi tarjota yrityksille edullista verotuskohtelua, jonka tavoitteena on houkutella investointeja ulkomailta.

b) Laiton kopiointi ja väärentäminen

EU:ssa valmistetut tuotteet on suojattava laittomalta kopioinnilta ja väärentämiseltä. Euroopan komission arvioiden mukaan tällaiset rikokset syövät EU:sta tuhansia työpaikkoja joka vuosi. Tästä syystä komissio ja EU-maiden hallitukset suunnittelevat yhdessä tekijänoikeus- ja patenttisuojan laajentamista.

IV. SISÄMARKKINOITA TUKEVAT POLITIIKAT

a) Liikenne

EU:n toimilla on pyritty varmistamaan maaliikennepalvelujen tarjoamisen vapaus. Tällä tarkoitetaan sitä, että kuljetusliikkeille annetaan vapaa pääsy kansainvälisille kuljetusmarkkinoille ja EU-maiden kuljetusliikkeille annetaan mahdollisuus toimia toisten EU-maiden kansallisilla markkinoilla. EU pyrkii myös varmistamaan oikeudenmukaisen kilpailun tieliikennealalla esimerkiksi sovittamalla yhteen sääntöjä, jotka koskevat työntekijöiltä vaadittavaa pätevyyttä ja markkinoille pääsyä, yritysten sijoittautumisvapautta ja palvelujen tarjoamisen vapautta, ajoaikoja sekä liikenneturvallisuutta.

Euroopan lentoliikennettä dominoivat aiemmin kansalliset lentoyhtiöt ja valtioiden omistamat lentoasemat. Sisämarkkinat ovat muuttaneet tilanteen kokonaan. Kaikki EU:n lentoyhtiöt voivat nyt tarjota palvelujaan kaikilla EU:n reiteillä ja määrätä itse hinnoistaan. Tämän seurauksena on alettu lentää monia uusia reittejä ja hinnat ovat laskeneet rajusti. Tästä ovat hyötyneet matkustajat, lentoyhtiöt, lentoasemat ja työntekijät.

Matkustajat ovat hyötyneet myös rautatieyhtiöiden välisen kilpailun lisääntymisestä.

Merikuljetuksiin sovelletaan EU:n kilpailusääntöjä, olipa kuljettajana eurooppalainen yhtiö tai EU:n ulkopuolisen maan lipun alla liikennöivä alus. Sääntöjen tarkoituksena on estää epäoikeudenmukaiset hinnoittelukäytännöt (mukavuusliput) ja myös tukea vaikeuksissa olevaa Euroopan laivanrakennusteollisuutta.

Euroopan unioni on rahoittanut uusia kunnianhimoisia teknologiahankkeita. Näitä ovat esimerkiksi Galileo-satelliittinavigointijärjestelmä, Euroopan rautatieliikenteen hallintajärjestelmä ja lennonvarmistusjärjestelmien uudistamiseen tähtäävä SESAR-ohjelma. Maantieliikenteen turvallisuutta (esimerkiksi ajoneuvojen huoltoa, vaarallisten tavaroiden kuljetuksia ja teiden turvallisuutta) koskevia sääntöjä on tiukennettu reilusti. Kattavien oikeuksien täytäntöönpano kaikkien liikennemuotojen (maantie-, raide-, ilma- ja vesiliikenne) osalta on lisännyt matkustajien oikeuksia. EU:ssa matkustavilla, toiminta- ja liikuntarajoitteiset matkustajat mukaan luettuina, on oikeus saada nopeasti täsmällistä ja ymmärrettävää tietoa, apua ja tietyissä olosuhteissa korvaus peruutuksesta tai pitkästä viivästyksestä. Liikenneinfrastruktuuriin investoiminen on yksi vuonna 2014 käynnistetyn Euroopan investointiohjelman tärkeimmistä painopisteistä.

b) Kilpailu

EU:n kilpailupolitiikka on välttämätöntä, sillä sen avulla varmistetaan, että kilpailu Euroopan sisämarkkinoilla on paitsi vapaata myös oikeudenmukaista. Kilpailupolitiikkaa toteuttaa Euroopan komissio, joka yhdessä unionin tuomioistuimen kanssa myös valvoo sen noudattamista.

Politiikan tavoitteena on varmistaa, että kaikki yritykset kilpailevat sisämarkkinoilla reilusti ja tasavertaisina kuluttajien, yritysten ja koko EU:n talouden eduksi.

Yritysten ja yhteisöjen on ilmoitettava kaikista perussopimusten sääntöjen alaisista sopimuksista Euroopan komissiolle. Komissiolle on ilmoitettava myös kaikista sellaisista fuusioista tai yritysostoista, joiden seurauksena jokin yritys saattaa saada hallitsevan aseman jollakin markkinasektorilla. Komissio voi määrätä sakkoja suoraan yritykselle, joka on rikkonut kilpailusääntöjä tai joka ei ole tehnyt vaadittua ilmoitusta. Näin kävi esimerkiksi Microsoftille, jolle määrättiin 900 miljoonan euron sakot vuonna 2008. Vuonna 2017 komissio määräsi Googlelle 2,42 miljardin euron sakot, koska yritys oli käyttänyt väärin hakukoneensa määräävää markkina-asemaa suosimalla hakutulossivuillaan järjestelmällisesti omaa hintaseurantapalveluaan kilpailijoidensa vahingoksi.

Jos jokin EU:n jäsenmaa myöntää lainvastaista tukea tai jättää ilmoittamatta myöntämästään tuesta, komissio voi vaatia, että tuki maksetaan takaisin. Myös valtioiden yksittäisille yrityksille myöntämiä veroetuuksia voidaan pitää laittomina valtiontukina. Esimerkiksi elokuussa 2016 komissio totesi, että Irlanti oli myöntänyt Applelle 13 miljardin euron arvosta perusteetonta veroetua.

c) Kuluttajien ja kansanterveyden suojaaminen

Kuluttajansuojaa ja kansanterveyttä koskevalla EU-lainsäädännöllä pyritään varmistamaan, että kaikilla kuluttajilla on samantasoinen suoja riippumatta siitä, missä EU-maassa he asuvat, matkustavat tai tekevät ostoksia. EU:n laajuisen suojan tarve korostui 1990-luvun lopulla, jolloin esiin tuli elintarvikkeiden turvallisuuteen liittyviä ongelmia, esimerkiksi ”hullun lehmän tauti” (BSE). Jotta elintarvikkeiden turvallisuutta koskevalle lainsäädännölle saataisiin luotettava tieteellinen perusta, vuonna 2002 perustettiin Euroopan elintarviketurvallisuusviranomainen.

Euroopan laajuista kuluttajansuojaa tarvitaan myös monilla muilla aloilla. Tämän vuoksi on hyväksytty lukuisia EU-direktiivejä, jotka koskevat muun muassa kosmetiikan, lelujen ja ilotulitteiden turvallisuutta. Vuonna 1993 perustettiin Euroopan lääkevirasto, joka käsittelee lääkkeiden myyntilupahakemuksia. Mitään lääkettä ei saa myydä EU:ssa ilman myyntilupaa.

Euroopan unioni suojelee kuluttajia myös virheelliseltä tai harhaanjohtavalta mainonnalta, viallisilta tuotteilta ja esimerkiksi kulutusluottoihin, postimyyntiin tai verkkokauppaan liittyviltä väärinkäytöksiltä.

• Yhteisen rahan, euron, on ottanut käyttöön 19 EU:n 28 jäsenvaltiosta. Euro otettiin käyttöön muissa kuin käteismaksutapahtumissa vuonna 1999 ja kaikissa maksuissa vuonna 2002, jolloin laskettiin liikkeeseen eurosetelit ja -kolikot.
• Uusien jäsenvaltioiden odotetaan ottavan euron käyttöön sitä mukaa, kun ne täyttävät vaaditut kriteerit. Ennen pitkää lähes kaikki EU-maat liittynevät euroalueeseen.
• Eurosta on huomattavaa etua Euroopan kuluttajille. Matkailijat säästyvät valuutanvaihtoon liittyvältä vaivannäöltä ja kustannuksilta. Ostosten tekijät voivat verrata eri maiden hintoja suoraan toisiinsa. Euroopan keskuspankki huolehtii hintojen vakaudesta. Lisäksi eurosta on tullut tärkeä varantovaluutta Yhdysvaltain dollarin rinnalla. Viime vuosien rahoituskriisin aikaan yhteinen valuutta suojasi euroalueen maita kilpailusyistä tehtäviltä devalvaatioilta ja keinottelijoiden hyökkäyksiltä.
• Joidenkin jäsenvaltioiden talouden rakenteelliset heikkoudet altistavat kuitenkin euron keinottelulle. Jotta riski voitaisiin torjua, EU on perustanut yhteisvastuullisuuteen perustuvia välineitä, jotka ovat auttaneet pahiten velkaantuneita valtioita selviämään kriisistä. Tulevaisuudessa keskeinen kysymys on, kuinka voidaan lisätä koordinointia ja taloudellista solidaarisuutta jäsenvaltioiden välillä, joiden on varmistettava julkistalouksiensa hyvä hallinto ja supistettava alijäämiään. Talouspolitiikkaa kehitetään pikku hiljaa täydentämään talous- ja rahaliiton rahapolitiikkaa.

I. EURON SYNTY

a) Euroopan valuuttajärjestelmä

Yhdysvallat päätti vuonna 1971 irrottaa dollarin arvon virallisesta kullan hinnasta. Tämä kytkös oli varmistanut maailman rahapoliittisen vakauden toisen maailmansodan jälkeen. Tähän päättyi kiinteiden vaihtokurssien järjestelmä. Euroopan talousyhteisön maiden keskuspankkien pääjohtajat päättivät rajata valuuttojensa vaihtokurssien muutokset enintään 2,25 prosenttiin ja loivat näin Euroopan valuuttajärjestelmän, joka tuli voimaan maaliskuussa 1979.

Kesäkuussa 1989 Madridissa kokoontuneessa Eurooppa-neuvostossa EU-maiden johtajat hyväksyivät kolmivaiheisen suunnitelman talous- ja rahaliiton (EMU) luomiseksi. Suunnitelma sisällytettiin Eurooppa-neuvoston joulukuussa 1991 hyväksymään Maastrichtin sopimukseen Euroopan unionista.

b) Talous- ja rahaliiton kolme vaihetta

Ensimmäinen vaihe, joka alkoi 1. heinäkuuta 1990, käsitti seuraavat toimet:

• pääomien täysin vapaa liikkuminen EU:n alueella (valuuttasääntelyn lopettaminen)
• Euroopan alueiden välisten kehityserojen tasoittamiseen tarkoitettujen rakennerahastojen varojen lisääminen
• taloudellinen lähentyminen jäsenvaltioiden talouspolitiikan monenvälisen seurannan avulla.

Toinen vaihe alkoi 1. tammikuuta 1994. Siihen sisältyivät seuraavat toimet:

• Euroopan rahapoliittisen instituutin perustaminen Frankfurtiin. Siihen kuuluivat EU-maiden keskuspankkien pääjohtajat
• siitä huolehtiminen, että kansalliset keskuspankit ovat hallitusten valvonnasta riippumattomia
• säännöt EU-maiden julkisen talouden alijäämien hillitsemiseksi.

Kolmannessa vaiheessa syntyi euro. Euro otettiin asteittain käyttöön 1. tammikuuta 1999 – 1. tammikuuta 2002. Siitä tuli näin Alankomaiden, Belgian, Espanjan, Irlannin, Italian, Itävallan, Kreikan, Luxemburgin, Portugalin, Ranskan, Saksan ja Suomen yhteinen valuutta. Euroopan rahapoliittisen instituutin tehtävät siirtyivät Euroopan keskuspankille, joka on siitä lähtien vastannut euromääräisenä määriteltävästä ja toteutettavasta rahapolitiikasta.

Kolme maata (Ruotsi, Tanska ja Yhdistynyt kuningaskunta) päättivät poliittisista ja teknisistä syistä olla ottamatta euroa käyttöön. Slovenia liittyi euroalueeseen vuonna 2007, Kypros ja Malta vuonna 2008, Slovakia vuonna 2009, Viro vuonna 2011, Latvia vuonna 2014 ja Liettua vuonna 2015.

Euroalueeseen kuuluu siis 19 EU-maata. Loppujenkin jäsenvaltioiden odotetaan ottavan euron käyttöönsä siinä vaiheessa, kun ne täyttävät vaadittavat edellytykset, lukuun ottamatta niitä maita, joiden osalta sopimusneuvotteluissa sovittiin poikkeuksesta.

c) Lähentymiskriteerit

Voidakseen liittyä euroalueeseen EU-maan on täytettävä seuraavat viisi lähentymiskriteeriä:

• Hintojen vakaus: inflaatioaste saa olla enintään 1,5 prosenttiyksikköä korkeampi kuin keskimääräinen inflaatioaste niissä kolmessa jäsenvaltiossa, joissa inflaatio on ollut alhaisin.
• Korkotaso: pitkäaikaiset korot saavat vaihdella enintään 2 prosenttiyksikköä suhteessa niiden kolmen jäsenmaan keskimääräisiin korkoihin, joissa korkotaso on alhaisin.

• Alijäämä: julkisen talouden alijäämä saa olla enintään 3 prosenttia suhteessa BKT:hen.
• Julkinen velka: velka saa olla korkeintaan 60 prosenttia suhteessa BKT:hen.
• Valuuttakurssien vakaus: valuuttakurssien on pysyttävä sallitussa vaihteluvälissä kahden vuoden ajan ennen euron käyttöönottoa.

d) Vakaus- ja kasvusopimus

Kesäkuussa 1997 Amsterdamissa kokoontunut Eurooppa-neuvosto hyväksyi vakaus- ja kasvusopimuksen. Se merkitsi pysyvää sitoutumista julkisen talouden vakauteen. Sen mukaan oli mahdollista määrätä seuraamuksia euroalueen maalle, jonka julkisen talouden ylijäämä on suurempi kuin 3 prosenttia BKT:sta. Periaate sai lisätukea vuonna 2012, kun 25 EU-maata allekirjoitti kansainvälisen sopimuksen talous- ja rahaliiton vakaudesta, yhteensovittamisesta sekä ohjauksesta ja hallinnasta. Sopimus tunnetaan myös ”vakaussopimuksena”, ja se velvoittaa osallistujamaat ottamaan budjettitasapainoa koskevat säännöt omaan kansalliseen lainsäädäntöönsä.

Vuosia kestäneen maailmanlaajuisen talouskriisin jälkeen jotkut euroalueen maat ovat edelleen kaukana näissä sopimuksissa määriteltyjen kriteerien täyttämisestä. Komissio ja euroryhmä kannustavat edelleen valtioita pyrkimään etenkin julkisen velan vähentämiseen.

e) Euroryhmä

Euroryhmään kuuluvat euroalueen maiden valtiovarainministerit. He tapaavat koordinoidakseen talouspolitiikkaansa ja seuratakseen maidensa finanssipolitiikkaa. Lisäksi ryhmä edustaa euroa kansainvälisillä foorumeilla. Alankomaiden valtiovarainministeri Jeroen Dijsselbloem valittiin tammikuussa 2013 euroryhmän puheenjohtajaksi. Hänet valittiin uudelleen samaan tehtävään heinäkuussa 2015.

II. TALOUS- JA RAHAPOLITIIKKA VUODEN 2008 JÄLKEEN

a) Rahoituskriisin vaikutukset

Vuoden 2008 rahoituskriisi lisäsi huomattavasti julkisen velan määrää useimmissa EU-maissa. Euro suojasi kaikkein haavoittuvimpia talouksia, ja ne onnistuivat välttämään devalvoinnin huolimatta kriisistä ja keinotteluyrityksistä rahoitusmarkkinoilla.

Kriisin alussa monet pankit joutuivat vaikeuksiin, ja niiden pelastaminen jäi jäsenvaltioiden vastuulle. Tämä kasvatti julkisen velan määrää. Seuraavaksi huomio kiinnittyi valtion velkaan, sillä eräät raskaasti velkaantuneet maat, joiden alijäämä kasvoi, olivat keinottelun kohteena talven 2009–2010 aikana. Tämän vuoksi EU:n johtajat päättivät perustaa Euroopan vakausmekanismin. Tämän hätärahaston luotonantokapasiteetti on 500 miljardia euroa euromaiden takaamina varoina, ja sitä käytetään euroalueen rahoitusvakauden turvaamiseen. Vuosina 2010–2013 viisi maata (Espanja, Irlanti, Kreikka, Kypros ja Portugali) teki rahoitusapua koskevia sopimuksia eri EU-elinten ja kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n kanssa. Sopimuksia mukautettiin kunkin maan tilanteeseen, mutta yleensä niihin sisältyi uudistuksia kyseisen maan julkisen sektorin tehostamiseksi. Irlanti oli vuoden 2013 lopussa ensimmäinen maa, joka sai talouden sopeuttamisohjelmansa onnistuneesti päätökseen ja alkoi taas lainata rahaa suoraan pääomamarkkinoilta. Myös Portugali ja Espanja saivat parannettua tilannettaan, ja niiden saama EU:n tuki loppui vuonna 2014. Kypros seurasi perässä vuonna 2016.

Kreikka sen sijaan on kokenut talouden rakenneuudistusten toteuttamisen vaikeammaksi. Vaadittuihin uudistuksiin sisältyy julkisen sektorin tehostaminen, yksityistämisiä ja kestävien eläkejärjestelmien luominen. Näistä uudistuksista sovittiin kahden tukiohjelman yhteydessä vuosina 2010 ja 2014, ja EU, Euroopan keskuspankki ja Kansainvälinen valuuttarahasto rahoittivat niitä yhteensä 226 miljardilla eurolla. Kolmas sopimus saavutettiin heinäkuussa 2015 pitkien ja monimutkaisten neuvottelujen jälkeen. Sopimuksen perustana on Kreikan hallinnon lupaus panna täytäntöön julkisen talouden parantamiseen ja taloustilanteen uudistamiseen tähtäävä politiikka.

b) Euron vahvistaminen

Kriisin vuoksi EU-maat ja toimielimet alkoivat myös soveltaa Lissabonin sopimuksen määräyksiä toimista, joilla pyritään parantamaan EU:n talouden ohjausta ja hallintaa. Aina lokakuussa jäsenvaltioiden tulee esittää komissiolle seuraavan vuoden alustavat talousarvionsa. Tätä menettelyä kutsutaan eurooppalaiseksi ohjausjaksoksi. Talousarvioita pitää mahdollisesti muokata komission huomioiden perusteella, jos sovittujen yhteisten tavoitteiden saavuttaminen vaatii lisätoimia. Ennakkokeskustelut kansallisista talousarviosuunnitelmista, jäsenmaiden talouksien seuranta, kilpailukykyä koskevien sääntöjen tiukentaminen sekä sanktioiden määrääminen maille, jotka rikkovat rahoitussääntöjä, muodostavat enenevissä määrin perustan euroalueen talous- ja rahapolitiikan ohjaukselle.

EU:n on siis reagoitava maailmanlaajuisiin talouden muutoksiin ja toimittava määrätietoisemmin sen varmistamiseksi, että jäsenvaltiot hoitavat talousarvioitaan vastuullisesti ja tukevat toisiaan taloudellisesti. Vain näin voidaan varmistaa, että euron uskottavuus yhteisvaluuttana säilyy ja että jäsenvaltiot voivat yhdessä vastata globalisaation aiheuttamiin taloudellisiin haasteisiin. Sekä komissio että Euroopan parlamentti korostavat, että EU-maiden talous- ja sosiaalipolitiikkojen koordinointi on tärkeää: Euroopan yhteinen valuutta ei pitkällä aikavälillä pysy elinkelpoisena ilman jonkinasteista yhteistä talouden ohjausta ja hallintaa.

Komission puheenjohtaja Jean-Claude Juncker esitti syyskuussa 2015 ehdotuksensa siitä, miten euroaluetta voitaisiin vahvistaa. Ehdotukset perustuivat euroon liittyviä asioita käsittelevien viiden EU:n toimielimen puheenjohtajien laatimaan raporttiin. Suunnitelmassa on yhteinen pankkien talletussuojajärjestelmä; euroalueen yhteinen edustaja maailmanlaajuisissa rahoituslaitoksissa kuten Kansainvälisessä valuuttarahastossa ja Maailmanpankissa; demokraattisempi ja tehokkaampi järjestelmä kansallisten talousarvioiden valvontaan; finanssipolitiikan koordinointi sekä perusta sosiaaliturvaa ja työmarkkinoita koskeville säännöille. Lopulta tämä saattaa johtaa euroalueen yhteisen varainhoitohallinnon luomiseen.

Euroopan keskuspankki katsoo, että talouden elpymisen edistäminen kuuluu nyt sen vastuualueeseen. Vuonna 2015 pankki aloitti niin kutsutun määrällisen keventämisen, jossa pankki ostaa velkaa, pääasiassa julkista, piristääkseen taloutta. Tämä laskee korkotasoa, mikä luo suotuisat olosuhteet investoinneille ja helpottaa julkista velkaa. Se myös alentaa euron vaihtokurssia verrattuna muihin valuuttoihin, mikä tekee hyvää unionin viennille.

EU:N TALOUSPOLITIIKKA PYRKII

• vastaamaan globalisaation ja talouskriisin haasteisiin palauttamalla Euroopan talouden kilpailukyvyn (televiestintä, palvelut, energia ja kestävää kehitystä tukevat uudet vihreät teknologiat)
• varmistamaan
  • älykkään kasvun: osaamisen, innovoinnin, koulutuksen ja digitaalisen yhteiskunnan tukeminen
  • kestävän kasvun: resurssitehokkaamman, vihreämmän ja kilpailukykyisemmän talouden edistäminen
• osallistavan kasvun: sosiaalista ja alueellista yhteenkuuluvuutta lisäävän korkean työllisyyden talouden edistäminen.

I. KRIISI ISKEE EUROOPPAAN

Globalisaatio alkoi mullistaa taloutta ja ihmisten arkea joka puolella maailmaa 1990-luvun alussa. Talouksien keskinäinen riippuvuus kasvoi koko maailmassa. Nousevat taloudet tarjosivat Euroopan tuotannolle tiukan kilpailijan, etenkin Kiina ja muut Aasian maat, joiden matalampi palkkataso paransi niiden kilpailukykyä. Tämä ravisteli Euroopan yhteiskuntamallia, joka perustuu julkisiin sosiaalipalveluihin ja korkeaan elintasoon.

Samaan aikaan teknologinen vallankumous kuten internet ja uusi tieto- ja viestintätekniikka loi uusia mahdollisuuksia kasvulle ja työllisyydelle.

Viime aikoina maailmaa ovat ravisuttaneet suuret rahoitus- ja talouskriisit. Kriisi sai alkunsa Amerikan rahoitusalalta niin kutsutuista subprime-lainoista, ja Euroopan suuri velka pahensi tilannetta. Tämä syöksi Euroopan vakavaan taloudelliseen taantumaan ja pahensi työttömyyttä. Tuloksena oli pahin kriisi sitten vuoden 1929, jolloin kriisi johti lopulta toiseen maailmansotaan. Taantuman pohja saavutettiin vuonna 2010, ja vuonna 2014 maltillinen kasvu alkoi pikku hiljaa elvyttää taloutta. Laskusuhdanne nosti dramaattisesti työttömien määrää etenkin Etelä-Euroopassa ja nuorten keskuudessa.

II. KANSALLISET JA EUROOPAN TASON TOIMET

Toimia talouden elvyttämiseksi tarvittiin pääasiassa kansallisella tasolla. EU-maiden päätavoite oli pienentää julkista velkaa, joka oli kasvanut kriisin seurauksena sosiaalipalveluiden käytön lisääntyessä. Jotkin maat pyrkivät tiukasti kohti tätä tavoitetta, kun taas joidenkin oli pyydettävä lisäaikaa saavuttaakseen sovitun enintään 3 prosentin velkatavoitteen. On sanomattakin selvää, että poliittiset päätökset, joita hallitukset tekivät kriisin ratkaisemiseksi, vaikuttivat suoraan kansalaisiin. Kelpaisivatko kansalaisille korkeampi eläkeikä, alemmat terveydenhuollon korvaukset, huonompilaatuiset sosiaalipalvelut tai julkishallinnon nykyaikaistaminen? Entä kuinka sotilasmenot vaikuttavat kansalaisten turvallisuuteen, ja tulisiko niitä laskea, pitää tietyllä tasolla vai nostaa kansainvälisten levottomuuksien aikakaudella?

Myös EU ja sen toimielimet ovat toimineet aktiivisesti talouden elvyttämiseksi. Samalla kun talous- ja rahaliittoa on pyritty vahvistamaan lukuisilla toimilla (ks. luku 7), komissio on käynnistänyt monia hankkeita, joiden tavoitteena on tuottavuuden ja sosiaalisen yhteenkuuluvuuden lisääminen.

Osana tätä strategiaa 28 EU-maata ovat sopineet, että ne

• antavat Euroopan komissiolle merkittävämmän aseman prosessin edistämisessä etenkin levittämällä kansallisen talouspolitiikan parhaita toimintatapoja; uudistavat rahoitusmarkkinoitaan ja sosiaaliturvajärjestelmiään sekä avaavat televiestintä- ja energiasektoreitaan kilpailulle nopeammassa aikataulussa
• parantavat koulutusjärjestelmiään, auttavat nuoria työnhaussa, vahvistavat yliopistojen ja yritysten välisiä yhteyksiä, vauhdittavat tutkimusalan eurooppalaisten sisämarkkinoiden syntymistä (esimerkiksi lähentämällä verotus- ja sosiaaliturvajärjestelmiään), jotta tieteenharjoittajat, tieto ja teknologia voivat liikkua vapaammin Euroopan alueella
• lisäävät tutkimukseen ja innovointiin käytettyjä varoja 3 prosenttiin BKT:sta (myös Yhdysvalloilla on sama tavoite).

Jean-Claude Juncker aloitti Euroopan komission puheenjohtajana vuonna 2014. Hänen kunnianhimoisessa ohjelmassaan keskitytään kasvun, työllisyyden ja investointien piristämiseen. Hän käynnisti Euroopan investointiohjelman, jonka tavoitteena on kasvattaa investointeja 315 miljardilla eurolla vuosien 2015 ja 2017 välillä. Tämän mahdollisti uusi Euroopan strategisten investointien rahasto, joka tekee yhteistyötä Euroopan investointipankin kanssa. Koska rahaston ensimmäinen vuosi oli menestyksekäs, Juncker ehdotti syyskuussa 2016 pitämässään unionin tilaa käsittelevässä puheessa, että rahaston voimassaoloaika kaksinkertaistettaisiin ja investointien määrä kasvatettaisiin 500 miljardiin euroon vuoteen 2020 mennessä ja 630 miljardiin euroon vuoteen 2022 mennessä. Rahasto takaa julkisia tai yksityisiä investointeja varten myönnettäviä lainoja, ja ilman rahastoa nämä investoinnit olisivat voineet jäädä tekemättä. Rahastolla on alussa käytössään tietty summa julkista rahaa, johon sillä on kerrannaisvaikutus, sillä se houkuttelee samoihin hankkeisiin myös yksityisiä investointeja. Rahasto keskittyy investointeihin, jotka liittyvät infrastruktuuriin, erityisesti nopeisiin tietoverkkoihin ja energiajärjestelmiin, liikenneinfrastruktuuriin, koulutukseen, tutkimukseen ja innovointiin, uusiutuvaan energiaan sekä pienyrityksiin. Vuonna 2016 Euroopan komissio myös ehdotti, että samaa järjestelmää voisi käyttää investointien edistämiseen myös Afrikassa ja Euroopan naapurimaissa.

III. YHDENNETYT DIGITAALISET SISÄMARKKINAT

Internet ja digitaaliteknologia ovat tärkeitä tulevaisuuden työpaikkojen luomisen kannalta. Vaikka Euroopassa ollaankin etulinjassa joillakin alueilla, kaikkia digitaalisuuden ihmisille ja yrityksille tarjoamia mahdollisuuksia ei silti hyödynnetä. Vain 15 prosenttia EU:n kansalaisista tekee verkko-ostoksia toisista EU-maista. Internetyritykset ja startup-yritykset eivät hyödynnä kaikkia verkon tarjoamia kasvumahdollisuuksia: vain 7 prosenttia pienyrityksistä myy tuotteitaan rajojen yli.

Siksi komissio käynnisti vuonna 2015 toimintasuunnitelman, jonka tarkoituksena on täysin toimivien digitaalisten sisämarkkinoiden varmistaminen. Tähän sisältyy verkko-ostoksiin liittyvän sopimusoikeuden koordinoiminen, jonka tavoitteena on parempi kuluttajansuoja, rajat ylittävien pakettipalveluiden hintojen laskeminen, loppu geoblokkaukselle eli verkkopalveluiden saatavuuden rajoittamiselle tietyissä maissa, tekijänoikeuslakien nykyaikaistaminen ja televiestintäyritysten sääntöjen tarkistaminen. Komission mukaan näiden toimenpiteiden seurauksena EU:n talouskasvu voisi tehostua 415 miljardilla eurolla vuodessa ja lisäksi syntyisi 3,8 miljoonaa uutta työpaikkaa.

• Euroopan unionin kansalaiset voivat matkustaa, asua ja työskennellä missä tahansa EU:n alueella.
• EU tukee ja rahoittaa etenkin koulutuksen ja kulttuurin alojen ohjelmia, jotka tuovat kansalaisia lähemmäs toisiaan.
• Eurooppalaisen identiteetin yhteiset symbolit – yhteinen raha, EU:n lippu ja hymni – ovat jo tuttuja.
• Yhteinen eurooppalainen julkisuus on jo kehittymässä Euroopan laajuisten poliittisten puolueiden myötä. Kansalaiset valitsevat äänestämällä viiden vuoden välein uuden Euroopan parlamentin, joka puolestaan äänestää uudesta Euroopan komissiosta.
• Tunne Euroopan unioniin kuulumisesta kehittyy pikku hiljaa sen myötä, kun EU saa aikaan konkreettisia tuloksia ja kertoo toiminnastaan selkeämmin kansalaisilleen.

I. MATKUSTAMINEN, ASUMINEN JA TYÖSKENTELEMINEN EUROOPASSA

Euroopan unionin kansalaisuus on kirjattu EU:n perussopimukseen: ”Unionin kansalainen on jokainen, jolla on jonkin jäsenvaltion kansalaisuus. Unionin kansalaisuus täydentää, mutta ei korvaa jäsenvaltion kansalaisuutta.” Näin sanotaan Euroopan unionin toiminnasta tehdyssä sopimuksessa (20 artiklan 1 kohta). Mutta mitä unionin kansalaisuus merkitsee käytännössä?

EU:n kansalaisella on oikeus matkustaa, työskennellä ja asua missä tahansa Euroopan unionin alueella.

Jos hän on suorittanut vähintään kolmivuotisen yliopistotutkinnon, tutkinto tunnustetaan kaikissa EU-maissa, sillä EU-maat luottavat toistensa koulutusjärjestelmien laatuun.

EU-kansalainen voi työskennellä terveys- ja koulutuspalvelujen sekä muiden julkisten palvelujen alalla missä tahansa unionin alueella (lukuun ottamatta tehtäviä esimerkiksi poliisissa tai puolustusvoimissa). Näin voidaan esimerkiksi palkata saksalainen opettaja opettamaan äidinkieltään helsinkiläisille oppilaille, ja tutkinnon suorittanut belgialaisnuori voi hakea virkaa Ranskasta.

EU:ssa matkustava EU-maan kansalainen voi hakea maansa viranomaisilta eurooppalaisen sairaanhoitokortin, josta on apua hoitokulujen kattamisessa siinä tapauksessa, että hän sairastuu toisessa maassa ollessaan.

II. MITEN KANSALAINEN VOI KÄYTTÄÄ POLIITTISIA OIKEUKSIAAN

Euroopan unionin kansalaiset eivät ole pelkästään työntekijöitä tai kuluttajia: heillä on myös erityisiä poliittisia oikeuksia. Maastrichtin sopimuksen voimaantulosta lähtien jokaisella unionin kansalaisella on ollut kansallisuuteen katsomatta oikeus äänestää ja olla ehdokkaana kunnallisissa ja Euroopan parlamentin vaaleissa siinä EU-maassa, jossa hän asuu.

Vuodesta 2012 lähtien EU-kansalainen on saanut myös oikeuden tehdä komissiolle aloitteen uudesta lainsäädännöstä. Ihan yksin tätä ei voi tehdä, sillä aloitteeseen on saatava miljoonan kansalaisen allekirjoitukset vähintään seitsemästä EU-maasta.

III. PERUSOIKEUDET

Euroopan unionin sitoutuminen kansalaisten perusoikeuksien noudattamiseen vahvistettiin joulukuussa 2000 Nizzassa, jossa Eurooppa-neuvosto antoi juhlallisen julistuksen Euroopan unionin perusoikeuskirjasta. Perusoikeuskirjan laati valmistelukunta, joka koostui EU-maiden kansallisten parlamenttien ja Euroopan parlamentin jäsenistä, EU-maiden hallitusten edustajista ja Euroopan komission jäsenestä. Kuuteen lukuun – Ihmisarvo, Vapaudet, Tasa-arvo, Yhteisvastuu, Kansalaisten oikeudet, Lainkäyttö – jaetuissa 54 artiklassa luetellaan Euroopan unionin perusoikeudet sekä EU:n kansalaisten poliittiset, taloudelliset, sosiaaliset ja kansalaisoikeudet.

Ensimmäiset artiklat koskevat ihmisarvoa, oikeutta elämään, oikeutta henkilökohtaiseen koskemattomuuteen, sananvapautta ja omantunnonvapautta. Yhteisvastuuta koskeva luku kattaa uudella tavalla sosiaaliset ja taloudelliset oikeudet, joita ovat muun muassa

• lakko-oikeus
• työntekijöiden oikeus saada tietoa ja tulla kuulluksi
• oikeus sovittaa yhteen perhe- ja työelämä
• oikeus terveydensuojeluun, sosiaaliturvaan ja sosiaalitukeen koko Euroopan unionissa.

Perusoikeuskirjassa edistetään myös naisten ja miesten tasa-arvoisuutta ja määritetään oikeudet, jotka koskevat muun muassa tietosuojaa, ihmisten geneettiseen jalostamiseen tähtäävien käytäntöjen ja ihmisten kloonauksen kieltoa, oikeutta korkeatasoiseen ympäristönsuojeluun, lasten ja vanhusten oikeuksia sekä oikeutta hyvään hallintoon.

Vuoden 2009 joulukuun alussa voimaan tulleessa Lissabonin sopimuksessa perusoikeuskirjalle annetaan sama oikeusvaikutus kuin aiemmilla perussopimuksilla: sitä voidaan siis käyttää perustana Euroopan unionin tuomioistuimeen vietävässä oikeusjutussa. Perusoikeuskirjan soveltamista Puolassa ja Yhdistyneessä kuningaskunnasta tarkennetaan kuitenkin erillisessä pöytäkirjassa.

Lissabonin sopimuksen 6 artikla mahdollistaa EU:n liittymisen Euroopan ihmisoikeussopimukseen. Tällöin EU:n perussopimuksissa ei enää ainoastaan viitattaisi ihmisoikeussopimukseen, vaan sillä olisi oikeusvaikutus kaikissa EU-maissa. Näin ihmisoikeuksien suoja Euroopan unionissa paranisi.

IV. KOULUTUKSEN JA KULTTUURIN EUROOPPA

Yhteenkuuluvuuden tunnetta ei voida luoda keinotekoisesti. Se voi syntyä ainoastaan yhteiseksi koetusta kulttuurista. Tämän vuoksi Euroopassa on kiinnitettävä huomiota talouden ohella myös koulutukseen, kansalaisuuteen ja kulttuuriin.

EU ei määrää siitä, kuinka koulut ja koulutus tulisi järjestää tai mitä opetussuunnitelmaan tulisi sisältyä: EU-maat päättävät näistä asioista itse valtakunnallisella tai paikallisella tasolla. EU:lla on kuitenkin Erasmus+-ohjelmia, joilla tuetaan opiskelijavaihtoja niin, että nuoret voivat lähteä ulkomaille opiskelemaan, suorittamaan työharjoittelun, oppimaan uusia kieliä ja tekemään yhteistyötä ulkomaisten koulujen kanssa. Kaudella 2014–2020 yli 4 miljoonan ihmisen odotetaan saavan tukea ohjelman kautta. Ohjelman budjettia on kasvatettu 40 prosentilla edelliseen kauteen verrattuna, ja se on nyt 16 miljardia euroa.

Euroopan maat tekevät Bolognan prosessin puitteissa yhteistyötä eurooppalaisen korkeakoulutusalueen luomiseksi. Tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että kaikissa alueeseen kuuluvissa maissa suoritettavat yliopisto-opinnot johtavat vertailukelpoisiin tutkintoihin (alempaan korkeakoulututkintoon, ylempään korkeakoulututkintoon ja tohtorin tutkintoon), jotka tunnustetaan koko alueella.

EU:n Luova Eurooppa -ohjelmalla edistetään yhteistyötä eri maiden ohjelman- ja elokuvantekijöiden, tuottajien, lähetysyhtiöiden ja kulttuurilaitosten välillä. Näin kannustetaan eurooppalaisten audiovisuaalisten tuotteiden tuotantoa ja lisätään tasapainoa eurooppalaisen ja amerikkalaisen tuotannon välillä.

Yksi Euroopan erityispiirteistä on kielten moninaisuus, ja tämän moninaisuuden säilyttäminen on tärkeä tavoite EU:lle. Monikielisyys on keskeinen piirre myös unionin omassa toiminnassa. EU-lainsäädännön pitää olla saatavilla kaikilla 24 virallisella kielellä, ja jokaisella Euroopan parlamentin jäsenellä on oikeus käyttää omaa kieltään parlamentin keskusteluissa.

V. OIKEUSASIAMIES JA OIKEUS ESITTÄÄ VETOOMUKSIA PARLAMENTILLE

Jotta kansalaisten olisi helpompi lähestyä EU:ta, Euroopan unionista tehdyssä sopimuksessa perustettiin Euroopan oikeusasiamiehen virka. Euroopan parlamentti nimittää oikeusasiamiehen, jonka virkakausi on sama kuin parlamentin toimikausi. Oikeusasiamiehen tehtävänä on tutkia EU:n toimielimistä ja laitoksista tehtyjä kanteluita. Kanteluja voivat tehdä EU:n kansalaiset sekä sellaiset henkilöt, yritykset ja yhteisöt, joiden asuin- tai kotipaikka on jossakin EU-maassa.

Jokaisella unionin kansalaisella on myös oikeus vedota Euroopan parlamenttiin. Tämä on toinen tärkeä linkki EU-toimielinten ja kansalaisten välillä.

VI. YHTEENKUULUVUUDEN TUNNE

Ajatus kansalaisten Euroopasta on uusi. Eurooppalaisella identiteetillä on kuitenkin jo yhteisiä symboleja. Esimerkiksi EU-passi on ollut käytössä vuodesta 1985. EU:lla on myös tunnuslause, ”Moninaisuudessaan yhtenäinen”, ja 9. toukokuuta juhlitaan Eurooppa-päivää.

Euroopan hymni (Beethovenin sävelmästä Oodi ilolle) ja unionin lippu (12 kultaisen tähden muodostama ympyrä sinisellä taustalla) otettiin käyttöön vuonna 1985, ja ne ovat EU:n tärkeimmät symbolit. EU-maat, paikalliset viranomaiset ja yksittäiset kansalaiset voivat halutessaan käyttää niitä.

Ihmisten on kuitenkin vaikea tuntea kuuluvansa Euroopan unioniin, jolleivät he tiedä, mitä Euroopan unioni tekee ja miksi. EU:n toimielinten ja jäsenvaltioiden tarvitsee ehkä tehdä enemmän, jotta kaukaiselta ja vaikeasti lähestyttävältä tuntuva EU saataisiin tuotua lähemmäs kansalaisia.

Ihmisten on myös voitava nähdä, että EU vaikuttaa konkreettisella tavalla heidän elämäänsä. Tähän vaikutti voimakkaasti euroseteleiden ja -kolikoiden käyttöönotto vuonna 2002. Kun tavarat ja palvelut hinnoitellaan euroina, kuluttajilla on mahdollisuus vertailla suoraan eri maiden hintoja.

Rajatarkastukset on poistettu useimpien EU-maiden rajoilta Schengenin sopimuksen ansiosta, mikä antaa ihmisille tunteen kuulumisesta yhtenäiseen maantieteelliseen alueeseen.

Tunne unioniin kuulumisesta perustuu kuitenkin ennen muuta siihen, että ihminen tuntee voivansa osallistua EU:n päätöksentekoon. Jokaisella täysi-ikäisellä EU:n kansalaisella on oikeus asettua ehdolle ja äänestää Euroopan parlamentin vaaleissa, ja tämä on tärkeä edellytys EU:n olemassaolon oikeuttavalle demokraattiselle legitimiteetille. Europarlamenttivaalien aikana toukokuussa 2014 järjestetyt komission puheenjohtajan välilliset vaalit, joissa kullakin puolueella oli oma ehdokkaansa, olivat yksi askel kehityspolulla, joka todennäköisesti ennen pitkää vähentää niin kutsuttua demokratiavajetta. Samaan aikaan populistien ja euroskeptisten puolueiden kasvavat äänisaaliit olivat varoitus EU:n toimielimille.

EU perustettiin palvelemaan Euroopan kansalaisia, ja siksi sen tulevaisuuden suunnitteluun on saatava mukaan ihmisiä monilta eri elämänaloilta. EU:n perustajat olivat tietoisia tästä. ”Emme ole rakentamassa valtioiden yhteenliittymää, vaan yhdistämässä kansoja”, Jean Monnet totesi vuonna 1952. Yksi toimielinten, kansallisten viranomaisten ja kansalaisyhteiskunnan suurimmista haasteista onkin edelleen se, miten ihmisten EU-tietämystä voidaan parantaa ja kuinka kansalaiset saadaan mukaan EU:n toimintaan.

• EU-maiden välisten sisärajojen avaaminen on konkreettinen käytännön etu tavallisille ihmisille, jotka voivat nyt matkustaa vapaasti ilman rajatarkastuksia. Jäsenvaltiot voivat ottaa uudelleen käyttöön joitakin tarkistuksia, jos niitä tarvitaan yleisen järjestyksen säilyttämiseksi.
• Sisäisen liikkumisen vapauden vastapainona on lisättävä EU:n ulkorajojen valvontaa sekä yhteistyötä poliisi- ja oikeusasioissa, jotta voidaan torjua tehokkaasti järjestäytynyttä rikollisuutta, terrorismia, laitonta maahanmuuttoa, ihmiskauppaa ja huumausaineiden salakuljetusta.
• Syyriasta ja muilta sota-alueilta tulevien turvapaikanhakijoiden määrä vaatii EU:ta luomaan yhtenäisen turvapaikkapolitiikan ja valvomaan ulkorajojaan tehokkaasti.

Euroopan kansalaisilla on oikeus elää vapaasti missä tahansa Euroopan unionin alueella ilman pelkoa vainosta tai väkivallasta. Kansainvälinen rikollisuus ja terrorismi ovat kuitenkin nykyisin eurooppalaisten suurimpia huolenaiheita.

Perussopimuksiin tehtyjen muutosten myötä Euroopan unionista on ajan myötä tullut aktiivisempi toimija tällä osa-alueella. Sen tavoitteena on luoda yhtenäinen vapauden, turvallisuuden ja oikeuden alue.

Päätöksentekoa näillä aloilla tarkastettiin viimeksi Lissabonin sopimuksessa vuonna 2009. Siihen saakka jäsenvaltiot olivat pitäneet kokonaan itsellään vastuun vapauden, turvallisuuden ja oikeuden alueen luomisesta ja hallinnoimisesta. Hanketta hoiti lähinnä neuvosto (hallitusten välisten keskustelujen ja sopimusten kautta), ja komissiolla ja parlamentilla oli siinä vain pieni rooli. Lissabonin sopimus muutti tilanteen: neuvosto tekee nyt useimmat päätöksensä määräenemmistöllä, parlamentti on sen tasavertainen kumppani päätöksentekoprosessissa ja komissiolla on jonkinasteinen aloiteoikeus.

I. VAPAA LIIKKUMINEN EU:SSA JA EU:N ULKORAJOJEN SUOJAAMINEN

Henkilöiden liikkumisvapaus EU:n alueella asettaa jäsenmaille turvallisuushaasteita, sillä rajatarkastukset on poistettu EU:n sisärajoilta. Tämän korvaamiseksi turvatoimia on lisättävä EU:n ulkorajoilla. Koska myös rikolliset voivat käyttää liikkumisvapautta hyväkseen, EU-maiden poliisi- ja oikeusviranomaisten on toimittava yhteistyössä kansainvälisen rikollisuuden torjumiseksi.

Yksi tärkeimmistä Euroopan unionissa matkustamista helpottavista hankkeista toteutui vuonna 1985, kun Alankomaiden, Belgian, Luxemburgin, Ranskan ja Saksan liittotasavallan hallitukset allekirjoittivat asiaa koskevan sopimuksen pienessä Schengenin rajakaupungissa Luxemburgissa. Ne sopivat kaikkien henkilötarkastusten poistamisesta – kansallisuuteen katsomatta – yhteisillä rajoillaan, muiden kuin EU-maiden rajoilla tehtävien tarkastusten yhdenmukaistamisesta ja yhteisen viisumipolitiikan käyttöönotosta. Näin ne loivat Schengen-alueena tunnetun alueen, jolla ei ole sisäisiä rajoja. Schengen-alueelle matkustavalta kolmannen maan kansalaiselta ei aina vaadita viisumia. Euroopan unioni on allekirjoittanut usean maan kanssa sopimuksia, jotka antavat niiden kansalaisille viisumivapauden. Jäsenvaltio voi ottaa rajatarkastukset väliaikaisesti käyttöön hätätilanteessa. Näin tapahtui joissakin maissa vuosina 2015 ja 2016, kun turvapaikanhakijoiden määrä kasvoi räjähdysmäisesti.

Schengen-järjestelyistä on sittemmin tullut osa EU:n perussopimuksia. Samaan aikaan Schengen-alue on vähitellen laajentunut. Vuonna 2017 kaikki EU-maat Bulgariaa, Irlantia, Kroatiaa, Kyprosta, Romaniaa ja Yhdistynyttä kuningaskuntaa lukuun ottamatta olivat panneet Schengen-säännöt täytäntöön. Schengen-alueeseen kuuluu lisäksi neljä EU:n ulkopuolista maata: Islanti, Liechtenstein, Norja ja Sveitsi.

EU:n ulkorajoilla tehtävien tarkastusten tiukentamisesta on tullut ensiarvoisen tärkeää. Varsovassa toimipaikkaansa pitävä EU:n rajaturvallisuusvirasto Frontex perustettiin vuonna 2014. Se vastaa ulkorajojen turvallisuutta koskevan EU-yhteistyön hallinnoimisesta. Jäsenmaat voivat lainata viraston aluksia, helikoptereita ja lentokoneita yhteispartiointiin esimerkiksi Välimeren arkaluonteisilla alueilla. Hätätilanteissa virasto voi lähettää matkaan nopeita rajainterventioryhmiä, jotka koostuvat EU-maiden rajavartijoista. EU-johtajat päättivät vuonna 2016 kasvattaa viraston määrärahoja, jotta se voisi toteuttaa nopeita interventiotehtäviä rajoilla. Se nimettiin uudelleen Euroopan raja- ja merivartiovirastoksi, ja se aloitti virallisesti toimintansa lokakuussa vuonna 2016.

II. TURVAPAIKKA- JA MAAHANMUUTTOASIAT

Eurooppa on ylpeä siitä, että se on humanitaaristen perinteidensä mukaisesti toivottanut tulijat tervetulleiksi ja tarjonnut suojan niille, jotka ovat paenneet vainoa tai muuta vaaraa. EU-maat joutuvat nykyisin kuitenkin miettimään, miten sisärajoistaan luopuneella alueella toimitaan laillisten ja laittomien maahanmuuttajien määrän kasvaessa.

EU-maiden hallitukset ovat sopineet sääntöjensä yhdenmukaistamisesta siten, että turvapaikkahakemuksia voidaan käsitellä kaikkialla EU:ssa yhteisesti sovittujen periaatteiden mukaisesti. EU:ssa on hyväksytty turvapaikanhakijoiden maahanpääsylle ja pakolaisaseman myöntämiselle asetettavat vähimmäisvaatimukset.

Viime vuosina Euroopan rannikoille on saapunut suuria määriä laittomia maahanmuuttajia, ja tämän ongelman ratkaiseminen on yksi EU:n ensisijaisista tavoitteista. EU-maiden hallitukset tekevät yhteistyötä ihmisten salakuljetuksen estämiseksi ja sopiakseen yhteisistä laittomien maahanmuuttajien palauttamisjärjestelyistä. Samaan aikaan parannetaan laillisen maahanmuuton koordinointia: on hyväksytty EU-sääntöjä, jotka koskevat perheiden yhdistämistä ja sellaisten EU:n ulkopuolisten maiden kansalaisten asemaa, jotka ovat oleskelleet unionin alueella pitkään tai haluavat tulla Eurooppaan opiskelemaan tai tekemään tutkimustyötä.

Eurooppaan Lähi-idästä ja Afrikasta tulevien turvapaikanhakijoiden määrän valtava kasvu vuosina 2015 ja 2016 kuitenkin loi merkittäviä ongelmia. Useat tuhannet menettivät henkensä ylittäessään Välimerta. Myös turvapaikka-asioihin syntyi uusi ulottuvuus, kun poliittisten ja taloudellisten pakolaisten erojen määrittely muuttui vaikeammaksi. Ne EU-maat, joiden rannikoille ja aluevesille päätyy eniten turvapaikanhakijoita, kuten Kreikka ja Italia, olivat toivoneet muilta EU-mailta enemmän solidaarisuutta ja apua ongelmasta selviämisessä. Vuonna 2015 Saksa osoitti olevansa jäsenvaltioista halukkain antamaan turvapaikan poliittisille pakolaisille.

EU-johtajat sopivat lukuisista toimista, joilla vastattiin tähän uuteen tilanteeseen. Niihin sisältyi päätöksiä turvapaikanhakijoiden siirtämiseksi Kreikasta ja Italiasta muihin EU-maihin sekä kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneiden palauttamisen nopeuttamiseksi. EU teki asiasta sopimuksen Turkin kanssa, sillä monet turvapaikanhakijat saapuivat Eurooppaan Turkin kautta. EU on lähettänyt asiantuntijoita paikan päälle vastaamaan pakolaistulviin, lisännyt eurooppalaisen raja- ja merivartioston resursseja suorittaa etsintä- ja pelastusoperaatioita ja torjua rikollisverkostoja sekä käynnistänyt sotilasoperaation Välimerellä.

EU:n talousarviosta osoitettiin vuosina 2015, 2016 ja 2017 yli 10 miljardia euroa pakolaisten humanitaariseen apuun sekä EU:n sisä- että ulkopuolella.

III. KANSAINVÄLISEN RIKOLLISUUDEN JA TERRORISMIN TORJUMINEN

Ihmisten salakuljetusverkostoja järjestävien ja heikoimmassa asemassa olevia ihmisiä, erityisesti naisia ja lapsia, hyväksikäyttävien rikollisjärjestöjen torjunta edellyttää koordinoituja toimia.

Järjestäytynyt rikollisuus on tullut yhä monimuotoisemmaksi. Se toimii usein eurooppalaisia tai kansainvälisiä verkostoja hyödyntäen. Samoin väkivaltaiset terroristihyökkäykset ovat mahdollisia missä päin maailmaa tahansa.

Näiden syiden vuoksi perustettiin Schengenin tietojärjestelmä (SIS). Tämän laajan tietokannan avulla poliisi- ja oikeusviranomaiset voivat vaihtaa tietoja henkilöistä, joista on annettu pidätysmääräys tai luovutuspyyntö, tai varastetusta omaisuudesta, esimerkiksi ajoneuvoista tai taide-esineistä.

Yksi tehokkaimmista keinoista rikollisten kiinni saamiseksi on laittomasti hankittujen tulojen jäljittäminen. EU pyrkiikin lainsäädännön avulla torjumaan rahanpesua ja estämään siten rikollis- ja terroristijärjestöjen rahoitusta.

Viime vuosien selvästi tärkein edistysaskel lainvalvontaviranomaisten välisessä yhteistyössä on ollut Europolin perustaminen. Se on Haagissa sijaitseva poliisi- ja tulliviranomaisista muodostuva EU:n elin. Virasto käsittelee kansainvälisen rikollisuuden monia muotoja: huumekauppaa, varastettujen ajoneuvojen kauppaa, ihmiskauppaa ja laittomia maahanmuuttoverkostoja, naisten ja lasten seksuaalista hyväksikäyttöä, lapsipornografiaa, väärennöksiä, radioaktiivisten ja ydinmateriaalien laitonta kauppaa, terrorismia, rahanpesua sekä euron väärentämistä.

Eurooppaan on kohdistunut islamistista terrorismia, josta ovat vastuussa Al-Qaidaan ja niin sanottuun ”Islamilaiseen valtioon” eli Daeshiin kytköksissä olevat ryhmät. Ne ovat järkyttäneet maailmaa hyökkäämällä eurooppalaisten perusarvojen symboleita kuten uskonnon- ja sananvapautta vastaan. Näihin terroritekoihin kuuluvat hyökkäys satiirilehden toimituksen tiloihin Pariisissa tammikuussa 2015 ja satoja ihmisuhreja vaatineet iskut eri puolilla Eurooppaa. Euroopalla on vastassaan arvaamaton vihollinen, jonka taloudelliset ja sotilaalliset tukikohdat ovat usein Lähi-idässä ja Afrikassa. Siksi Euroopassa harkitaan sekä tiedustelupalveluiden yhteistyön lisäämistä että Euroopan ulkopuolista poliittista ja sotilaallista toimintaa.

Komission ehdotuksiin, joilla se pyrkii vastaamaan tähän uhkaan, sisältyy radikalisoitumista torjuvan eurooppalaisen osaamiskeskuksen luominen, terrorismin rahoituksen estäminen rahanpesun selvittelykeskusten välisen yhteistyön avulla ja kyberrikollisuuden ja ääriryhmien verkkopropagandan vastaisen taistelun tehostaminen.

Muita toimia, joihin Euroopassa on ryhdytty terrorismin torjumiseksi, ovat esimerkiksi lentoyhtiöiden tarkempi EU:n rajat ylittäviin matkustajiin kohdistuva valvonta. Lentoyhtiöiden on nyt pakollista tallentaa tietonsa matkustajarekisteriin, jota poliisivoimat eri puolilla Eurooppaa voivat käyttää terrorismin vastaisessa taistelussa tiettyjen ehtojen täyttyessä.

IV. KOHTI EUROOPAN OIKEUSALUETTA

Nykyisin Euroopan unionissa toimii rinnakkain monia erilaisia oikeusjärjestelmiä, joiden soveltaminen rajoittuu EU-maiden kansallisiin rajoihin. Kansainvälinen rikollisuus ja terrorismi eivät kuitenkaan tunne valtioiden rajoja. Tämän vuoksi EU tarvitsee yhteisen kehyksen terrorismin, huumekaupan ja väärennösten torjumiseksi, kansalaisten suojelun korkean tason takaamiseksi ja alan kansainvälisen yhteistyön tehostamiseksi. EU:ssa tarvitaan myös yhteistä rikosoikeuspolitiikkaa, jolla varmistetaan, että tiettyjen rikosten toisistaan poikkeavat määritelmät eivät vaikeuta eri maiden tuomioistuimien yhteistyötä.

Paras esimerkki tämän alan käytännön yhteistyöstä on Eurojust, Haagiin vuonna 2003 perustettu koordinoinnin keskusorganisaatio. Eurojustin tarkoituksena on mahdollistaa jäsenvaltioiden tutkinta- ja syyttäjäviranomaisten välinen yhteistyö rikostutkimuksissa, jotka koskevat useita EU-maita. Eurojustista saatujen kokemusten perusteella neuvosto on päättänyt nimittää Euroopan syyttäjän, jonka tehtävänä on nostaa syytteitä rikoksista EU:n taloudellisia etuja vastaan.

Toinen käytännön työkalu maiden rajat ylittävässä yhteistyössä on eurooppalainen pidätysmääräys, joka on ollut käytössä tammikuusta 2004. Sillä korvataan pitkäkestoiset luovutusmenettelyt.

Siviilioikeuden alalla EU on antanut lainsäädäntöä, jolla helpotetaan tuomioistuimen päätösten täytäntöönpanoa valtioiden rajat ylittävissä avioero-, asumusero-, huoltajuus- ja elatustapauksissa. Lainsäädännöllä pyritään varmistamaan, että yhdessä maassa annettuja tuomioita voidaan soveltaa muissa EU-maissa. EU on ottanut käyttöön yhteiset menettelyt, joilla yksinkertaistetaan ja vauhditetaan vähäisten ja riitauttamattomien siviilivaateiden, kuten velka- tai konkurssitapausten, valtioiden rajat ylittävää sovittelua.

• EU:lla on enemmän painoarvoa maailmassa, kun se esiintyy kansainvälisillä foorumeilla – esimerkiksi kauppaneuvotteluissa – yhtenä rintamana. Tämän vuoksi Eurooppa-neuvosto sai vuonna 2009 pysyvän puheenjohtajan, ja unionille nimitettiin ensimmäinen ulkoasioiden ja turvallisuuspolitiikan korkea edustaja. Nimitysten tavoitteena oli myös EU:n kansainvälisen profiilin kohottaminen.
• Puolustuksensa jokainen maa hoitaa itsenäisesti, olipa se Naton jäsen tai puolueeton maa. EU:n jäsenvaltiot kehittävät kuitenkin sotilaallista yhteistyötä rauhanturvaoperaatioissa.
• EU:lla on tärkeä asema kansainvälisessä kaupassa, ja se pyrkii Maailman kauppajärjestössä varmistamaan avoimet markkinat ja sääntöihin perustuvan kauppajärjestelmän.
• EU kiinnittää historiallisista syistä ja maantieteellisen läheisyyden vuoksi erityistä huomiota Afrikkaan (työvälineinään kehitysyhteistyöpolitiikka, kaupan etuuskohtelut, elintarvikeapu ja ihmisoikeuksien edistäminen).
• Ukrainan, Syyrian ja Saharan alueiden merkittävät turvallisuusongelmat toimivat EU:lle lisäkannustimena suojella yhteisiä arvojaan, etujaan ja turvallisuuttaan vahvistamalla yhteistyötään ulko- ja turvallisuuspolitiikassa.

I. YHTEINEN ULKO- JA TURVALLISUUSPOLITIIKKA

Euroopan unionista on tullut talouden näkökulmasta tarkasteltuna merkittävä maailmanvalta. Toisinaan sanotaan, että EU:sta on tullut talouden jättiläinen mutta se on pysynyt poliittisesti kääpiönä. Tämä näkemys on liioiteltu. Euroopan unionilla on huomattava vaikutusvalta kansainvälisissä järjestöissä, kuten Maailman kauppajärjestössä, Yhdistyneiden Kansakuntien erityisjärjestöissä sekä ympäristöä ja kehitystä käsittelevissä huippukokouksissa.

On kuitenkin totta, että EU:lla ja sen jäsenmailla on vielä paljon tehtävää diplomatian ja politiikan aloilla, ennen kuin ne voivat puhua yhteisellä äänellä maailman mittakaavassa tärkeistä kysymyksistä. Sotilaallinen puolustus – kansallisen suvereniteetin kulmakivi – on jäsenvaltioiden hallitusten käsissä, ja niiden väliset suhteet perustuvat liittoutumien, kuten Naton, puitteissa sovittuihin suhteisiin.

a) Euroopan ulkosuhdehallinnon perustaminen

Ulkopolitiikkaan liittyvät EU:n päätehtävät määritellään yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan sekä yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan puitteissa. Nämä politiikan alat otettiin mukaan EU:n toimintaan Maastrichtin (1992), Amsterdamin (1997) ja Nizzan (2001) sopimuksilla. Ne muodostivat Euroopan unionin ”toisen pilarin”, jonka piiriin kuuluvista toimista päätetään hallitustenvälisillä sopimuksilla. Komission ja Euroopan parlamentin asema päätöksenteossa on vähäinen. Alan päätökset tehdään yksimielisesti, mutta yksittäiset jäsenvaltiot voivat pidättyä äänestämästä. Vaikka EU:n pilarirakenne poistettiin Lissabonin sopimuksella, sopimus ei muuttanut päätöksentekotapaa turvallisuutta ja puolustusta koskevissa asioissa. Sen sijaan se nosti yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan profiilia, sillä siinä perustettiin unionin ulkoasioiden ja turvallisuuspolitiikan korkean edustajan toimi.

Korkean edustajan tehtävää on vuodesta 2014 lähtien hoitanut Federica Mogherini, joka on myös Euroopan komission varapuheenjohtaja. Hänen tehtävänään on edustaa EU:n yhteistä näkemystä ja toimia EU:n nimissä kansainvälisissä organisaatioissa ja konferensseissa. Hänen apunaan on EU:n ja jäsenmaiden virkamiehiä, jotka yhdessä muodostavat EU:n ulkosuhdehallinnon.

EU:n ulkopolitiikan perimmäisenä tavoitteena on varmistaa turvallisuus, vakaus, demokratia ja ihmisoikeuksien kunnioittaminen sekä lähialueilla (esimerkiksi Balkanilla) että muilla herkillä alueilla eri puolilla maailmaa, esimerkiksi Afrikassa, Lähi-idässä ja Kaukasuksella. Sen tärkein työkalu on niin kutsuttu ”pehmeä voima”, jota käytetään esimerkiksi vaalitarkkailussa, humanitaarisessa avussa ja kehitysavussa. Vuonna 2015 EU lahjoitti kehitysapuun yli 1,5 miljardia euroa, ja lisäksi Syyrian sodan syttymisen jälkeen kotiseudultaan siirtymään joutuneiden henkilöiden auttamiseen on annettu 5 miljardia euroa. EU antaa 60 prosenttia maailman kehitysavusta ja auttaa apua eniten tarvitsevia maita torjumaan köyhyyttä, ruokkimaan väestönsä, välttämään luonnonkatastrofeja, parantamaan juomaveden saantia ja torjumaan sairauksia. Samaan aikaan EU kannustaa näitä maita noudattamaan oikeusvaltioperiaatetta, kunnioittamaan ihmisoikeuksia, tukemaan kansalaisyhteiskuntaa ja avaamaan markkinoitaan kansainväliselle kaupalle. Komissio ja Euroopan parlamentti pyrkivät huolellisesti varmistamaan, että avustusvaroja hallinnoidaan ja käytetään vastuullisella ja moitteettomalla tavalla.

Onko EU kykenevä ja halukas menemään ”pehmeän voiman diplomatiaa” pitemmälle? Tämä on tulevien vuosien suurin haaste. Yksi EU:n merkittävistä konkreettisista diplomaattisista saavutuksista on Iranin ja maailman johtavien valtioiden välillä vuonna 2015 tehty sopimus, jonka aikaansaamisessa EU:lla oli merkittävä rooli. Sopimus liittyy Iranin ydinohjelmaan ja johti maan vastaisten pitkäaikaisten talouspakotteiden purkamiseen.

EU on myös ollut aktiivinen osapuoli Syyrian sisällissotaa koskevissa kansainvälisissä neuvotteluissa.

Monet kuitenkin ajattelevat, että suuria kansainvälisiä kysymyksiä koskevat Eurooppa-neuvoston yhteiset lausumat ja kannat perustuvat vain pienimpään yhteiseen nimittäjään. Samaan aikaan suuret jäsenvaltiot harjoittavat edelleen omaa diplomatiaansa. Euroopan unionia pidetään uskottavana globaalina toimijana kuitenkin vasta sitten, kun se puhuu aidosti yhdellä äänellä. Euroopan uskottavuus ja vaikutusvalta kasvaa, kun EU yhdistää taloudellisen ja kaupallisen voimansa yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan asteittaiseen täytäntöönpanoon.

b) Yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan konkreettisia tuloksia

Euroopan unionilla on vuodesta 2003 lähtien ollut valmiudet toteuttaa kriisinhallintaoperaatioita, sillä jäsenvaltiot ovat antaneet vapaaehtoisesti osan omista joukoistaan EU:n käyttöön näitä operaatioita varten.

Vastuu operaatioiden toteuttamisesta kuuluu poliittis-sotilaallisille elimille: poliittisten ja turvallisuusasioiden komitealle, Euroopan unionin sotilaskomitealle, siviilikriisinhallintakomitealle ja Euroopan unionin sotilasesikunnalle. Nämä elimet vastaavat toiminnastaan neuvostolle. Niiden toimipaikka on Brysselissä.

Nämä välineet antavat painoarvoa yhteiselle turvallisuus- ja puolustuspolitiikalle. Niiden avulla EU pystyy suorittamaan itselleen asettamansa tehtävät eli humanitaariset toimet sekä rauhanpalauttamis- tai rauhanturvaoperaatiot. Tehtävissä pitää välttää päällekkäisyys Naton toimien kanssa, ja tämä varmistetaan Naton ja EU:n välisin ”Berliini plus” -järjestelyin. Järjestelyt antavat Euroopan unionille mahdollisuuden käyttää Naton logistisia resursseja (havainnoimis-, viestintä-, komento- ja kuljetusresursseja).

Euroopan unioni on vuoden 2003 jälkeen käynnistänyt yli 30 sotilas- ja siviilioperaatiota. Ensimmäinen näistä toteutettiin Bosnia ja Hertsegovinassa, jossa Euroopan unionin joukot korvasivat Naton rauhanturvajoukot. Operaatioita on toteutettu tai toteutetaan kolmella mantereella Euroopan lipun alla. Niitä ovat muun muassa somalien Adeninlahdella harjoittaman merirosvouksen vastainen Atalanta-operaatio, oikeusvaltion luomisen tukeminen Kosovossa, sotilaskoulutusoperaatio Malilla, pelastuspalvelu Ukrainassa ja ihmissalakuljettajien vastainen SOPHIA-merioperaatio.

Sotilasteknologian kehittymisen ja kallistumisen myötä EU-maiden hallitukset pyrkivät lisäämään yhteistyötä aseiden valmistuksessa. Tästä on tullut entistäkin ajankohtaisempaa nyt, kun maat pyrkivät leikkaamaan julkisia menojaan rahoituskriisin vuoksi. Jäsenvaltioiden asejärjestelmien on lisäksi oltava yhteensopivia ja välineistön riittävän standardoitua, jos asevoimien halutaan suorittavan yhteisoperaatioita Euroopan ulkopuolella. Tämän vuoksi Eurooppa-neuvosto päätti vuonna 2003 perustaa Euroopan puolustusviraston, jonka tehtävänä on auttaa EU:n sotilaallisten valmiuksien kehittämisessä.

Euroopan komission puheenjohtaja Jean-Claude Juncker on sanonut, että pitkällä aikavälillä on tarpeen luoda oikea eurooppalainen puolustuspolitiikka. Tämä näkökanta saattaa saada kannatusta ajan mittaan, kun yhä useammat eurooppalaiset ymmärtävät, että yhteisten turvallisuustarpeiden tulisi olla yhteydessä arvojen ja strategisten etujen turvaamiseen. Mikään nykyinen valtio ei voi varmistaa itselleen sellaista sotilasvoimaa, joka tarvittaisiin sen kansalaisten turvallisuuden varmistamiseen epävakaassa maailmassa.

II. MAAILMALLE AVOIN KAUPPAPOLITIIKKA

EU:lla on toimivalta käsitellä kaupankäyntiin liittyviä asioita jäsenvaltioidensa puolesta. Euroopan merkitys kauppamahtina antaa sille huomattavaa kansainvälistä vaikutusvaltaa. EU tukee Maailman kauppajärjestön (WTO) sääntöihin perustuvaa järjestelmää, joka takaa tietyn oikeusvarmuuden ja avoimuuden kansainvälisen kaupan harjoittamisessa. WTO:ssa on 164 jäsenmaata. WTO asettaa ehdot, joiden mukaisesti jäsenet voivat puolustautua epäreiluilta käytännöiltä, kuten polkumyynniltä (myynti kustannuksia alemmalla hinnalla), joilla viejät kilpailevat muita toimijoita vastaan. Sillä on myös menettelyt kahden tai useamman kauppakumppanin välille syntyneiden riitojen ratkaisemiseksi.

EU:n kauppapolitiikka on läheisesti kytköksissä sen kehitysapupolitiikkaan. EU on yleisen etuusjärjestelmänsä puitteissa myöntänyt useimmille kehitysmaista ja siirtymätalouden maista peräisin oleville tuotteille tullittoman pääsyn markkinoilleen tai on alentanut niiden tullimaksuja. Se on mennyt tätäkin pidemmälle maailman 49 köyhimmän maan kohdalla. Kaikki niistä tuotavat tuotteet aseita lukuun ottamatta pääsevät tullivapaasti EU:n markkinoille.

EU:lla ei kuitenkaan ole erillisiä kauppasopimuksia teollisuusmaista tärkeimpien kauppakumppaneidensa kuten Yhdysvaltojen ja Japanin kanssa. Kauppasuhteet on hoidettu WTO:n mekanismien kautta, mutta parhaillaan käydään neuvotteluja kahdenvälisistä sopimuksista. Kanada ja EU solmivat vuonna 2014 talous- ja kauppasopimuksen ja allekirjoittivat sen lokakuussa 2016.

Vuonna 2013 EU ja Yhdysvallat aloittivat neuvottelut merkittävästä vapaakauppasopimuksesta, joka tunnetaan lyhenteellä TTIP. Sopimuksessa katetaan esimerkiksi tulliesteet, standardien yhdenmukaistaminen, julkisille markkinoille pääsy, alkuperänimitysten tunnustaminen sekä riita-asioiden ratkaiseminen. Yhdessä sopimuksen osapuolet muodostavat 40 prosenttia maailmankaupasta ja palvelevat 800 miljoonaa kuluttajaa. Keskeistä sopimuksessa on myös se, että sen myötä maailmanlaajuisesti käytettyjä standardeja eivät jatkossa päättäisi muut kilpailijat kuten Kiina. EU vaatii elintarviketurvallisuuden, sosiaaliturvan, tietoturvan ja kulttuurien monimuotoisuuden kunnioittamista. Jos sopimus tulee voimaan, sen odotetaan lisäävän EU-maiden talouskasvua.

Euroopan unioni lisää kaupankäyntiä maailman muissa osissa sijaitsevien nousevien talousmahtien kanssa, Kiinasta ja Intiasta Keski- ja Etelä-Amerikkaan. Näiden maiden kanssa tehtäviin kauppasopimuksiin sisältyy myös teknistä ja kulttuuriyhteistyötä. Kiinasta on tullut EU:n toiseksi tärkein kauppakumppani Yhdysvaltojen jälkeen ja sen suurin tuonnin lähde. Euroopan unioni on Venäjän tärkein kauppakumppani ja suurin ulkomaisten investointien lähde. EU on kuitenkin määrännyt kauppapakotteita Venäjää vastaan vastalauseena Krimin liittämiseen vuonna 2014. Tämä on vääristänyt kauppaa ja investointeja merkittävästi.

III. KEHITYS JA AFRIKKA

Euroopan ja Saharan eteläpuolella sijaitsevien Afrikan valtioiden välisillä suhteilla on pitkä historia. Ne juontuvat Rooman sopimuksen ajalta vuodesta 1957, jolloin joidenkin jäsenvaltioiden merentakaisista alueista ja maista tuli unioniin assosioituneita maita. Siirtomaavallan purkautuminen 1960-luvun alusta lähtien muutti tämän siteen toisenlaiseksi, itsenäisten maiden väliseksi suhteeksi.

Kesäkuussa 2000 Beninin pääkaupungissa Cotonoussa allekirjoitettu Cotonoun sopimus merkitsi uutta vaihetta EU:n kehitysapupolitiikassa. Euroopan unionin sekä Afrikan, Karibian ja Tyynenmeren (AKT) valtioiden välillä tehty sopimus on tähän asti kunnianhimoisin ja kauaskantoisin kauppaa ja tukea koskeva sopimus kehitysmaiden ja teollisuusmaiden välillä. Se korvasi Togon pääkaupungissa Loméssa vuonna 1975 allekirjoitetun ja myöhemmin säännöllisin väliajoin tarkistetun Lomén yleissopimuksen.

Cotonoun sopimus on selvästi aiempia sopimuksia laajakantoisempi, sillä siinä on siirrytty markkinoillepääsyyn perustuvista kauppasuhteista yleisluonteisempiin kauppasuhteisiin. Siinä otettiin käyttöön myös menettelyjä ihmisoikeusloukkausten käsittelemiseksi.

Euroopan unioni on myöntänyt erityisiä kauppaa koskevia etuuksia vähiten kehittyneille maille, joista 39 on allekirjoittanut Cotonoun sopimuksen. Vuodesta 2005 lähtien nämä maat ovat voineet tuoda EU:hun tullitta käytännössä mitä tahansa tuotteita.

Vaikka tällä EU:n perinteisellä politiikalla on ollut positiivisia vaikutuksia Afrikkaan, se ei vastaa nykytilanteen tarpeisiin. Suurilla alueilla Saharan eteläpuolisessa Afrikassa on tapahtunut talouskasvua, ja lisäksi ne ovat onnistuneet valtavien luonnonvarojensa avulla parantamaan infrastruktuuriaan ja elintasoaan. Sodat, rauhattomuudet ja diktatuurit ovat kuitenkin iskeneet kyntensä monille muille alueille. Aivan Saharan eteläpuolella olevan Sahelin alueen rauha on horjunut: Boko Haramin kaltaiset uskonnolliset fanaatikot levittävät kauhua, ja Afrikan sarven tilannetta leimaavat sisällissodat ja diktatuurit.

Tämä synnyttää poliittisia pakolaisia. Myös ilmastonmuutoksen aiheuttama kuivuus sekä väestönkasvu ajavat ihmisiä Eurooppaan. Humanitaarisen avun tarjoamisen lisäksi EU:lla on siis syynsä sitoutua strategiaan, jonka tavoitteena on luoda Afrikan mantereelle talouskasvua ja rauhoittaa muuttoliikettä. Tämän lisäksi yhteinen eurooppalainen maahanmuuttopolitiikka voisi auttaa väestön vanhenemisesta johtuvan työvoimapulan ratkaisemisessa.

• ”Eurooppaa ei rakenneta hetkessä eikä millään kokonaisratkaisulla. Siihen tarvitaan käytännön toimenpiteitä, joilla luodaan ensin aito yhteisvastuullisuus.”
• Tämä vuodelta 1950 peräisin oleva ajatus on edelleen ajankohtainen. Mutta mitkä ovat Euroopan suuret haasteet tulevina vuosina?

”Eurooppaa ei rakenneta hetkessä eikä millään kokonaisratkaisulla. Siihen tarvitaan käytännön toimenpiteitä, joilla luodaan ensin aito yhteisvastuullisuus.” Näin totesi Robert Schuman julistuksessa, josta Euroopan yhdentymishanke sai alkunsa 9. toukokuuta 1950. Melkein 70 vuotta on kulunut, mutta hänen sanansa ovat edelleen totta. Euroopan kansojen ja kansakuntien välistä yhteisvastuullisuutta on jatkuvasti mukautettava muuttuvan maailman uusiin haasteisiin.

Näin on ollut koko Euroopan unionin olemassaolon ajan. Toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina keskityttiin tuotannon lisäämiseen ja sen varmistamiseen, että ruokaa riitti kaikille. Sisämarkkinoiden toteutuminen 1990-luvun alkupuolella oli merkittävä saavutus. Myöhemmin luotiin euro ja Euroopan keskuspankki, joiden tarkoituksena oli tehostaa markkinoiden toimintaa. Samaan aikaan tehtiin kovasti töitä kylmän sodan aikaisten kommunistihallintojen luomien jakolinjojen purkamiseksi. Vuonna 2008 alkanut talouskriisi paljasti, että euro voi joutua globaalien keinotteluyritysten kohteeksi. Vastatakseen tähän EU-maat päättivät koordinoida kansallista talouspolitiikkaansa lähemmin ja toteuttivat toimenpiteitä pankkiunionin luomiseksi. Myöhemmin turvallisuuteen ja maahanmuuttoon liittyvät haasteet ovat hallinneet Euroopan asialistaa.

Euroopan yhdentymisen uranuurtaja Jean Monnet päätti vuonna 1976 muistelmansa näihin sanoihin: ”Itsemääräämisoikeuttaan menneisyyden tapaan yksin käyttävät kansakunnat eivät kykene ratkaisemaan nykyhetken ongelmia. Yhteisö on itsessään vain välivaihe luotaessa järjestelmää tulevaisuuden maailmalle.” Onko Euroopan unioni enää merkittävä poliittinen toimija globalisaation aikana vuonna 2017? Vai pitäisikö pikemminkin kysyä, kuinka voidaan hyödyntää kokonaisuudessaan se potentiaali, joka yli puolella miljardilla samat arvot ja intressit jakavalla eurooppalaisella on?

Euroopan unionilla on melkein 30 jäsenmaata, jotka kaikki ovat historialtaan, kieliltään ja kulttuureiltaan erilaisia. Myös niiden elintasoissa on huomattavia eroja. Voiko näin heterogeeninen kansakuntien perhe käydä yhteistä keskustelua poliittisista kysymyksistä? Voivatko EU-kansalaiset tuntea itsensä eurooppalaisiksi ja säilyttää samaan aikaan lujat siteet maahansa, alueeseensa ja paikallisyhteisöönsä? Vastaus voi olla myönteinen, jos nykypäivän EU-maat seuraavat toisen maailmansodan jälkeen syntyneen alkuaikojen Euroopan yhteisön esimerkkiä. Sen moraalinen oikeutus perustui sovinnolle ja rauhan vakiinnuttamiselle entisten vihollisten kesken. Periaatteena oli, että kaikilla jäsenvaltioilla oli koostaan riippumatta samat oikeudet ja että vähemmistöjä kunnioitettiin.

Onko Euroopan yhdentymistä mahdollista viedä eteenpäin väittäen, että kaikki EU-maat ja niiden kansalaiset haluavat samoja asioita? Vai turvautuvatko EU:n johtajat aiempaa enemmän järjestelyihin, joissa muutamien EU-maiden ryhmä voi päättää keskinäisen yhteistyönsä tiivistämisestä ja viedä omaa hankettaan eteenpäin ilman muita? Tiiviimmän yhteistyön järjestelyjen yleistyminen voisi johtaa tilanteeseen, jossa kukin EU-maa voi vapaasti poimia ne politiikan alat, joissa se haluaa olla mukana, ja ne toimielimet, joihin se haluaa kuulua. Ratkaisu voi vaikuttaa houkuttelevan yksinkertaiselta, mutta EU:n toiminnan perusperiaatteena on aina ollut yhteisvastuullisuus, joka tarkoittaa sekä kustannusten että hyötyjen jakamista. Se tarkoittaa myös yhteisiä sääntöjä ja yhteisiä toimintalinjoja.

Toisaalta talouskriisi on osoittanut, että euroa valuuttanaan käyttävät maat ovat erityisessä keskinäisessä riippuvuussuhteessa, mikä on johtanut siihen, että ne toimivat ydinryhmänä EU:ssa. Euroopan komissio on ehdottanut euroalueen aiempaa tiiviimpää yhdentymistä, joka saavutettaisiin vahvistamalla rahoitus-, talousarvio- ja talouspolitiikkaa ja kasvattamalla näiden politiikkojen legitimiteettiä ja demokraattista vastuuta. Tarkoituksena on, että laadullinen harppaus, jonka tavoitteena on luoda euroalueelle yhteinen talouden ohjaus ja hallinta, lisää koko unionin dynaamisuutta ja siten hyödyttää koko mannerta.

Viimeaikaiset tapahtumat ovat korostaneet tarvetta Euroopan tiiviimmälle yhteistyölle aloilla, jotka ovat perinteisesti kuuluneet valtion omalle vastuulle, kuten turvallisuus ja puolustus, oikeus- ja sisäasiat sekä erityisesti pakolaisasiat. Näillä aloilla EU kohtaa todennäköisesti suurimmat haasteensa, joihin sen tulee löytää yhteiset ratkaisut lisätäkseen kansalaistensa turvallisuudentunnetta ja luottamusta Euroopan unioniin.

Globalisaation vuoksi Eurooppa joutuu kilpailemaan sekä perinteisten kilpailijoidensa Japanin ja Yhdysvaltojen että nopeasti kehittyvien talousvaltojen – esimerkiksi Brasilian, Intian ja Kiinan – kanssa. Voiko Eurooppa jatkossakin suojata sosiaali- ja ympäristönormejaan rajoittamalla muiden pääsyä sisämarkkinoilleen? Vaikka näin tehtäisiinkin, kansainvälisen kilpailun karuilta realiteeteilta ei olisi mahdollista paeta. Siksi on todennäköistä, että eri tekijät pyrkivät luomaan EU:sta todellisen globaalin toimijan, joka esiintyy yhtenäisenä kansainvälisissä yhteyksissä ja ajaa tehokkaasti etujaan puhumalla yhdellä äänellä.

Samaan aikaan monet eurooppalaiset sanovat, että EU:n on tultava lähemmäs kansalaisiaan. Euroopan parlamentti, jolle uusi perussopimus antoi lisää toimivaltaa, valitaan suorilla kansanvaaleilla viiden vuoden välein. Vaaleissa äänestävien osuus vaihtelee kuitenkin paljon maittain, ja äänestysprosentit jäävät usein mataliksi. EU:n toimielinten ja EU-maiden hallitusten pitäisikin löytää parempia tapoja tiedottaa ja kertoa EU-asioista kansalaisille esimerkiksi koulutuksen ja kansalaisjärjestöjen kautta. Näin voitaisiin synnyttää EU-asioita käsittelevää yhteistä julkista keskustelua, jonka kautta kansalaisilla olisi mahdollisuus vaikuttaa EU:n politiikan sisältöön. Tämä on yksi EU:n jäsenmaiden ja toimielinten tärkeimmistä haasteista, jotka niiden tulee ratkaista torjuakseen populismia edistävää ja demokratiaa heikentävää euroskeptisyyttä.

Yksi EU:n vahvuuksista on sen kyky viedä eurooppalaisia arvoja myös rajojensa ulkopuolelle. Näitä arvoja ovat esimerkiksi ihmisoikeuksien kunnioittaminen, oikeusvaltioperiaatteen säilyttäminen, ympäristön ja markkinatalouden suojelu vakaissa ja järjestelmällisissä puitteissa sekä sosiaalisten normien ylläpitäminen. Se, toimiiko Eurooppa positiivisena esimerkkinä muille alueille, riippuu siitä, miten hyvin se onnistuu vakiinnuttamaan omat arvonsa.

Esimerkiksi seuraavien kysymysten avulla voi päätellä, onko EU saavuttanut tavoitteensa ja saanut aikaan jotain konkreettista.

• Miten löydämme oikeudenmukaisen ja pitkäaikaisen ratkaisun maahanmuutto- ja pakolaisongelmaan?
• Miten voimme varmistaa julkisen talouden tasapainoisuuden ja samalla suojella tehokasta ja oikeudenmukaista sosiaalista mallia?
• Miten rahoitamme sosiaalihuollon tehokkaasti? Miten hoidamme väestön ikääntymisestä johtuvat ongelmat ilman että nuoremmille sukupolville koituu siitä suhteetonta taakkaa?
• Kuinka löydämme eettisesti kestävät ratkaisut niihin merkittäviin mutta arkaluontoisiin haasteisiin, joita (etenkin bioteknologian) tieteellinen ja teknologinen kehitys synnyttää?
• Miten voimme varmistaa EU:n kansalaisten turvallisuuden rajoittamatta heidän vapauttaan?
• Miten varmistamme EU:n kansalaisten kestävän ja yhteisen puolustuksen arvaamattomien yleismaailmallisten uhkien maailmassa?

Jos EU kykenee kaikkeen tähän, se voi jatkossakin näyttää tietä muulle maailmalle.

TIETOA EU:STA

EUROOPAN KOMISSION EDUSTUSTOT

EUROOPAN PARLAMENTIN TIEDOTUSTOIMISTOT

EUROOPAN UNIONIN EDUSTUSTOT

Tietoja tästä julkaisusta

12 oppituntia Euroopasta

Euroopan komissio
Viestinnän pääosasto
Kansalaistiedotus
1049 Bryssel
BELGIA

Teksti on päivitetty elokuussa 2017.

© Euroopan unioni, 2017

Tekstiä lainattaessa on mainittava lähde. Euroopan komission asiakirjojen uudelleenkäytöstä säädetään päätöksessä 2011/833/EU (EUVL L 330, 14.12.2011, s. 39). Sellaisten valokuvien tai materiaalin käyttöön, johon EU:lla ei ole tekijänoikeutta, on pyydettävä lupa suoraan tekijänoikeuden haltijalta.

Identifiers